Tag Archives: tieteiskirjallisuus

Scifi-haasteessa Otsuichin novelli Song of the sunny spot

En tiedä rikkooko tämä haasteen sääntöjä mutta koska halusin kirjoittaan Ostuichin novellikokoelmasta Zoo ja siinä sattui kauhunovellien seassa olemaan yksi tieteisnovelli niin valitsin sen 7. haasteen kohteeksi sillä sen minä-päähenkilö on androidi.

Kokoelman kaikki novellit käsittelevät kuolemaa, useimmat syyllisyyttä ja jotkut menetystä. Kaikki minun tuntemani kauhun alalajit löytyvät novellien joukosta ihan kuin kirjailija olisi halunnut järjestelmällisesti käydä ne kaikki lävitse. Osa novelleista käsittelee kuolemaa hyvinkin tuoreesti ja mielenkiintoisesti mutta osa tuntuu sisällöltään liiankin tutulta aasialaisista kauhuelokuvista.

Song of the sunny spot’in teema on myöskin kuolema mutta novelli on hyvin viaton ja kaunis vaikkakin samalla surumielinen ja hiukan ahdistava. Tämä saattaa olla hyvinkin henkilökohtainen kokemus mutta siinä toteutuu kaikki mitä taiteelta toivon: esteettistä elämystä, sitä että se vaikuttaa tunteisiini ja että aivoissa syntyy vähintäänkin uusien ajatusten aihioita.

Uutena olemme saaneet juuri kokoelmiin saman kirjailijan teoksen Summer, fireworks, and my corpse.

Rahvaanomaisia tarinoita, osa 2

URS: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia edustaa nimensä mukaan koulukuntaa, josta kerroin aikaisemmassa arvostelussani ja joka pyrkii palaamaan perinteiseen suoraviivaiseen kerrontaan. Mukana on paljolti samoja kirjoittajia kuin myöhemmässä julkaisussa Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia. URS:n eli ns. Valkoisen antologian kustantajana on tamperelainen pienkustantamo Hauenleuka.

Novellit kulkevat jossakin fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden rajamaastossa, mutta yllättäen kokoelmassa näyttävät kauhutarinat painottuvan vahvimmin. Samuli Antilan ”Viheltäjä” tuo mieleen H. P. Lovecraftin teokset, joskin Suomeen sijoitettuna. Tuomas Salorannan ”Pyörätuolimummo” on kuvaukseltaan varsin realistista ja nostaa esiin nimettyjä Helsingin paikkoja mutta siirtyy vähitellen yliluonnollisemmalle tasolle. Markus Harjun ”Polku, joka joelle johtaa” kääntyy sekin lopussa kauhukirjallisuudeksi.

Fantasiakirjallisuutta edustaa kokoelmassa vain kaksi novellia, eivätkä nekään ole kaikkein perinteisintä fantasiaa. Alpo Leppäsen ”Barbaari Verenhukka” on selkeästi parodiaa, ja myös Tarja Sipiläisen novellissa ”Liekitettyä paahtoleipää” ote on vahvan koominen. Mixu Laurosen ”Rauhallista” on antologian ainoa tulevaisuuteen sijoittuva tieteisnovelli. Jussi Katajalan ”Leonardon rasia” on lajiltaan kaikkein erikoisin: siinä minäkertoja kuvaa kovasti Leonardo da Vinciltä kuulostavaa Leonardoa, joka ei kuitenkaan seuraa moneltakaan osin miehen todellisia historiallisia vaiheita. Novellia voisi kenties luonnehtia jonkinlaiseksi vaihtoehtohistoriaksi, ja siinä on mukana myös aikansa tason ylittävää tekniikkaa.

Suhtautumiseni URS-antologiaan on hiukan kaksijakoinen: siinä on useita kiinnostavia novelleja, mutta kokoelman fantasiahuumorinovellit eivät kolahtaneet minuun lainkaan. Sipiläisen novelli voi kenties miellyttää humoristisesta fantasiasta pitäviä yhdistäessään velhot, lohikäärmeet ja taikuuden sekä leivänpaahtimen ja postimyyntiluettelon kaltaiset modernit asiat. Sen sijaan Leppäsen parodia tuntui minusta surkealta. Sen kehyskertomuksessa väheksytyn fantasian kirjoittaja laatii teostaan, ja sen lomassa katkelmina esiintyvässä teoksessa kliseinen barbaarihahmo pelastaa kaunista neitoa. Suuntautuuko parodia perinteistä fantasiaa vastaan, sitä voi miettiä, mutta kovin suoraviivaiselta ja konstailemattomalta tuo kahdella tasolla liikkuva tarina ei tunnu verrattuna antologian muihin novelleihin.

Pidin kokoelman novelleista eniten Katajalan erikoisesta novellista, joka yhdistelee historiaa luovasti ja onnistuu punomaan novellin mielenkiintoisen käänteen. Novellissa on juuri sellainen juju, joka tekee siitä lukemisen arvoisen. Salorannan ”Pyörätuolimummo” yhdistää mukavan hiipivällä tavalla arkirealismin ja yliluonnollisen kauhun. Mitä tapahtuukaan, kun työtön nuorukainen ryhtyy ottamaan selvää kummallisesta pyörätuolimummosta? Antilan novelli on melko lyhyt mutta onnistuu tiiviissä sivumäärässä luomaan hyytävää tunnelmaa.

URS-antologia on kokoelman Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia tavoin hyvä tapa lähteä katsomaan, millaista tekstiä uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion koulukunnan edustajat tuottavat. Etenkin jos kauhukirjallisuus kiinnostaa, sitä on tässä antologiassa runsaammin tarjolla. Toimitustyö vaikuttaa muuten hyvältä, mutta Laurosen novellista tuntuu puuttuvan kokonaan tavutus. Kirjan lopussa olevat kirjoittajien lyhyet esittelyt ovat kiinnostava katsaus siihen, millainen joukko teosta on ollut laatimassa.

Rahvaanomaisia tarinoita

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia on novellikokoelma, jonka kirjoittajat tunnustautuvat uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajiksi. Kummalliselta kuulostavan termin takaa löytyy yksinkertaisesti kyllästyminen turhan korkeakirjalliseen ja hämäriin sfääreihin ponkaiseviin spekulatiivisen fiktion lajeihin. Uusrahvaanomaisuus tarkoittaa kokoelmassa yksinkertaisesti sitä, että tarinat ovat selkeitä juoneltaan eivätkä käytä niin monimutkaisia tyylikeinoja, että lukija tipahtaisi kärryiltä. Taustalla on pyrkimys palata vanhanaikaiseen suoraviivaiseen tarinallisuuteen.

Spekulatiivinen fiktio merkitsee kokoelmassa sitä, että se sisältää fantasia-, tieteis- ja kauhunovelleja. Markus Harjun ”Seitsemän sisaren sali”, Mixu Laurosen ”Prinsessa Sibyllan korvakorut” ja Tarja Sipiläisen ”Arana Suelon kadonneet kylät” ovat selkeimmin perinteistä seikkailullista fantasiakirjallisuutta. Nimimerkin Kullervo Rauta-Kalske novelli ”Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara” on puhdasta fantasiaparodiaa. Venla Lintusen ”Järviveli” edustaa puolestaan kokoelmassa reaalifantasiaa. Jussi Katajalan ”Pimeyden reunalla”, Tuomas Salorannan ”Konemies hankkii elämän” ja Markus Koskimiehen ”Majakanvartija” ovat keskenään hiukan erilaisia tieteisnovelleja. Samuli Antilan novellia ”Juoksuhauta” voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kummitusjutuksi, kun taas nimimerkin Lucilla Lin kertomus ”Pontianak” on perinteinen kauhunovelli.

Kokoelman tarinat ovat minusta tasoltaan vaihtelevia. Ehdottomasti hienointa antia oli Venla Lintusen herkän psykologinen novelli, jossa nuoren minäkertojan isoveli ”muuttaa järveen”. Aikuiset kokevat asian itsemurhana, mutta minäkertoja tietää asian paremmin ja joutuukin kiinnostavaan seikkailuun lähtiessään etsimään isoveljeään. Tarinassa on jotakin samaa tunnelmaa kuin Reeta Aarnion mainioissa suomalaista mytologiaa hyödyntävissä fantasiakirjoissa. Lintusella voisi olla hyvin rahkeita kokonaiseen romaaniinkin.

Lucilla Linin novelli on omalla tavallaan kiinnostava kauhu- ja vampyyritarina, joka hyödyntää lajin perinteisiä piirteitä. Kirjoittajan sanotaan asuvan ulkomailla, eikä tarinassa kieltä lukuun ottamatta olekaan mitään suomalaista. Ikävä kyllä, ääkkösten pisteitä näyttää myös toisinaan puuttuvan tarinasta, mikä on hiukan ärsyttävää. Jos siirtomaat, sukusalaisuudet ja sellaiset perinteiset elementit kiinnostavat, tarina kannattaa lukea.

En ole humoristisen kirjallisuuden ystävä, joten Kullervo Rauta-Kalskeen novelli olisi saanut minun puolestani jäädä kokoelmasta pois. Muuten kokoelman novellit ovat mukavaa luettavaa, vaikken niitä välttämättä nostaisikaan spekulatiivisen fiktion kaikkein kirkkaimpaan kärkeen. Selkeä tarinallisuus on novelleille eduksi, sillä itse liputan tuollaisen ”rahvaanomaisuuden” puolesta. Perinteisen fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden ystävälle kokoelmaa voi suositella, mutta jos kaipaa jotakin kokeilevampaa, ei tämä novellikokoelma ole välttämättä lukemisen arvoinen.

Novellikokoelman kirjoittajat eivät ole mitään kovin tunnettuja kirjailijoita, vaikka useilla heistä onkin jo kirjallista tuotantoa takana. On ilahduttavaa nähdä, että heillä on halua saada novellejaan julkaistua myös perinteisessä painetussa muodossa, jolloin ne ehkä osuvat herkemmin satunnaistenkin lukijoiden käsiin kuin Internetissä. Kokoelman toimitustyökin on parempaa kuin keskimääräisissä omakustanteissa tai pienpainatteissa, vaikka tarkempi oikoluku ei olisi ollut pahitteeksi. Toivoa sopii, että uusrahvaanomainen koulukunta jatkaisi painettuja julkaisuja ja tarjoaisi tuollaisista novelleista kiinnostuneille lukemista.

Scifihaaste: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Minulla on ollut scifihaasteen arvostelujen kirjoittamisessa pientä taukoa, mutta kirjoja olen kyllä lukenut. Pitäisi vaan ehtiä pistää ajatuksia tänne nettiinkin asti!

Tämän kevään kirjoista odotin eniten Emmi Itärannan esikoisteosta Teemestarin kirja. Itäranta voitti tällä käsikirjoituksella Teoksen fantasia- ja scifi-kirjallisuuskilpailun. Enkä yhtään ihmettele. Kieli on mainittava ensimmäisenä: se on kaunista, viivyttelevää ja sopii kertomuksen tunnelmaan erinomaisesti.

Itse tarina on eräänlainen sekoitus suomalaisuutta ja aasialaisuutta. Teeseremonialla on siinä tärkeä osa. Veden puute on ajanut yhteiskunnan ankaraan säännöstelyyn. Tässä juonikuviossa tulee esiin kirjoittajan huoli ympäristöstämme. Veden puute ei ole meille Suomessa mikään ongelma – vielä. Syytä siihen miksi vesivarannot ovat tuhoutuneet, ei tarkemmin selitetä – koko maailman historia on kadonnut sodan jälkimainingeissa, ainahan voittajat kirjoittavat historian omasta näkökulmastaan, joka on mielestäni toinen tärkeä näkökulma tähän kirjaan.

Kirjan päähenkilö, Noria, on koulutettu jatkamaan isänsä työtä teemestarina, vaikka naisia ei ole aiemmin teemestareiksi kelpuutettukaan. Onko se hänelle oikea polku, vai pitäisikö lähteä ulos maailmaan, tutkimaan, onko vanhalta kaatopaikalta löytyneillä cd-levyillä kerrottu totuus oikeampi kuin virallinen totuus? Toisaalta kirja on kiehtova kasvutarina ja toisaalta täynnä kritiikkiä totalitäärisiä valtioita ja ympäristön tuhoamista vastaan. Itäranta yhdistää hienosti nämä molemmat olematta mitenkään saarnaava, ehkä jollekin toiselle lukijalle ei edes jäisi näin vahvaa mielikuvaa kritiikistä. Toni Jerrman vertasi Hesarin arvostelussa Itärantaa Ursula K. Le Guiniin: olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Suosittelen ehdottomasti ihan jokaiselle luettavaksi. Kannattaa.

Ai niin ja tämä menee minulla scifihaasteen kategoriaan 12: Ympäristökatastrofit. Säästelen vielä sitä dystopiaa.

Scifi-haaste: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras olisi sopinut aika moneenkin kategoriaan, mutta koska en etukäteen tiennyt siitä paljoakaan valitsin sen ympäripyöreästi aikuisten scifiksi. En yhtään kadu kirjan lukemista mutta sen valitsemista haastekirjaksi kadun, sillä nyt joudun paljastamaan tyhmyyteni ja sen miten vähän opin pitkän fysiikan tunneilla. Enimmäkseen olin kirjaa lukiessa siis pihalla kuin lumiukko, enkä edes tiedä milloin se johtui puutteellisista tiedoistani ja milloin siitä ettei kirjan päähenkilökään tiennyt mistä oli kyse.

Hetken jo onnittelin itseäni siitä että tajusin teoksen Arsène Lupin -viittaukset kunnes tajusin että jo alkusivulla on lainaus josta sen olisi voinut aavistaa. Lupin oli yksi lapsuuteni suosikeista joten se oli mielestäni hauska lisä kiehtovassa kieputuksessa. Kirjan jännittävyys piti minut loppuun asti otteessaan siitäkin huolimatta että en oikein pysynyt kiemuroiden perässä. Olen miettinyt että auttaisiko yhtään jos lukisin sen uudestaan englanniksi sillä Wikipediasta näyttää löytyvän englanninkieliseltä puolelta sanasto kirjan käsitteisiin. Joka tapauksessa aion lukea kirjan vielä uudestaan ennenkuin luen syksyllä ilmestyvän jatko-osan.

Suosikkihenkilöitäni kirjassa olivat arvoituksellinen Mieli ja hänen elävä avaruusaluksensa Perhonen. Odotan kovasti saavani tietää heistä lisää. Joskus kun mysteeri selviää siitä seuraa pettymys mutta olen aika varma ettei se päde tämän trilogian suhteen.

Scifi-haaste: Marissa Meyer: Cinder

Marissa Meyerin Cinder aloittaa The lunar chronicles -sarjan. Jippona on, että jokainen kirja pohjaa tunnettuun satuun. Cinderin taustalla on Tuhkimo. Seuraavat kirjat, joiden on tarkoitus ilmestyä vuoden välein, ovat Scarlett (Punahilkka), Cress (Tähkäpää) ja Winter (Lumikki). Idea on mielestäni erittäin kiinnostava, vaikka näitä satujen uudelleenkirjoituksiahan on satoja.

Tässä versiossa Tuhkimomme on kyborgi, joka asuu tulevaisuuden Pekingissä, noin 100 vuotta neljännen maailmansodan jälkeen. Hän ei tiedä vanhemmistaan, kasvatti-isä on kuollut ja äitipuoli pitää häntä taakkana, vaikka Cinderin mekaanikon taidot ovat talouden ainoa tulonlähde. Cinderillä on tietysti myös kaksi sisarpuolta, jotka pääsevät tanssiaisiin – äitipuoli luonnollisesti kieltää Cinderiä menemästä häpeään vedoten – kyborgien asema yhteiskunnassa on alempi kuin ihmisten. Monet sadun tutuista kohdista saavat uuden vastineen tässä hilpeässä uudelleen kerronnassa.

Tarinan juonen arvasi jo jossain ihan alkupuolella kirjaa, mutta ei se menoa haitannut. Sujuvaa tarinaa lukee mielellään, ja juuri tuttujen ainesten bongailu tekee lukemisesta mielekästä ja hauskaa, kun etukäteen jo miettii, mitenhän se-ja-se-elementti tässä tarinassa esiintyy.

En pidä tätä minään ihmeellisenä merkkiteoksena, mutta todennäköisesti tulen lukemaan myös jatko-osat. Viihdyttävää ja hauskaa kerrontaa.

Scifi-haaste: Wilhelmina Baird: CrashCourse

Kyberpunk-kirja oli minulle etukäteen suuri kynnys. Olin aloittanut pari kertaa kyberpunkin suurimman klassikon, William Gibsonin Neurovelhon, mutta aina se oli jäänyt kesken. Meerit lupasi lainata minulle omasta hyllystään hänen suosikkikirjoihinsa kuuluvan Wilhelmina Bairdin CrashCoursen ja lupasin antaa kyberpunkille uuden mahdollisuuden. Ikävä kyllä näistä kirjoista on painokset loppu emmekä näin ollen voi hankkia niitä kirjastoon, Omenasta löytyy kolmas osa.

Kirja alkaa hieman hitaasti esitellen meille päähenkilöt: varas Cassandra, prostituoitu Dosh ja kuvanveistäjä Moke asuvat yhdessä jonkinlaisessa polyamorisessa suhteessa. Maailma on jakautunut: ultrarikkaat asuvat ylellisyydessä ja viihdyttävät itseään elävästä elämästä kuvatuilla elokuvilla, joista heille välittyy myös näyttelijöiden tunteet; pelko, ilo, kipu ja nautinto. Koska kolmikkomme toivoo pääsevänsä parempaan elämään jonnekin maapalloa parempaan paikkaan, eikä muuttamiseen tarvittavaa rahaa tule riittävästi pääasiallisilla ammateilla, he suostuvat lähtemään mukaan tällaiseen elokuvaprojektiin.

Helppoa rahaa ei ole olemassa, kuten ei tässäkään kirjassa. Varsinkin Dosh sankarillisuudessaan on varsinainen typerys, mutta koska Cassandra rakastaa häntä, ei poisjättäytyminen ole hänellekään mahdollista. Paljoa enempää ei voi juonta pilaamatta kertoa!

Kirjan kuvaama maailma on pelottava dystopia, jossa rikkaat ovat eristäytyneet omille alueilleen, keskiluokka koettaa olla tietämättä alaluokasta ja alaluokka hakee mitä erikoisempia tapoja pitää elämänsä siedettävänä ja hakee pakotietä tavalla tai toisella. Minulle ei oikein käynyt ilmi onko lähinnä alaluokassa esiintyvät mutaatiot / kyborgiominaisuudet (jotka toivat mieleeni Miévillen Perdido Street Stationin, tosin tämähän on huomattavasti aikaisemmin ilmestynyt, vuonna 1993, onkohan Miévillelle tuttu kirja) itse valittuja vai yläluokan huvikseen tekemiä. Ehkä se avautuu trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan seikkailullisuus ja kiinnostava sivuhahmo Swordfish saavat minut lukemaan myöhemmätkin osat, varsinkin kun minulle luvattiin, että Sword saa jatkossa suuremman roolin. Lopullinen tuomio: viihdyttävä seikkailu, jossa esiintyvä maailma oli pelottavalla tavalla mahdollinen.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla

Haasteen ensimmäisen etapiksi eli nuorille suunnatuksi science fiction kirjaksi minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Routasisarukset (kirjoittanut Eija Lappalainen ja Anne Leinonen) tai Nälkäpeli (kirjoittanut Suzanne Collins). Molemmat ovat nuorille suunnattuja dystopioita, joten kun Nälkäpelissä oli varausjonoa päädyin jättämään sen kymmenenteen kategoriaan (dystopia, utopia) luettavaksi, sillä putkiaivoisena ihmisenä ajattelin että kirjat tulee lukea haasteen listaamassa järjestyksessä. Nyt kuitenkin käsittelen molemmat kirjat, koska ehdin jo lukea Nälkäpelinkin.

Routasisarusten Utu ja Marras eivät ole biologisia sisaruksia, sillä kirjan maailmassa ihmiset eivät saa lisääntyä vapaasti mutaatioiden pelossa vaan heidät nuorena steriloidaan. Myöhemmin kun he perustavat perheen he saattavat saada kasvatettavakseen kasvattilapsen, joka on luotu koeputkihedelmöityksellä ja kasvatettu tiinettärien kohdussa.

Sinänsä molempien kirjojen maailman todellisuus siitä, että pieni vähemmistö elää yltäkylläisyydessä riistäen suurta enemmistöä on enemmänkin allegoria nykymaailmasta kuin dystopia minun mielestäni. Routasisaruksissa melkein kaikki kuitenkin elävät siinä todellisuudessa, että heidän oikeutensa lisääntymiseen otetaan pois. Tiinettärillä vihjataan olevan valtaa juuri siksi, että he päättävät kenen sukusoluista lapset tehdään ja kenelle ne annetaan kasvatettaviksi.

Itse koen aika epärealistena ajatuksen siitä, että valtaapitävät synnyttäisivät sarjassa lapsia, joista heti luopuisivat. Tai ainakin silloin heidän pitäisi olla hiukan enemmän henkisesti vinksallaan kuin kirjan tiinettäret. Muuten kirjan maailma on minusta looginen ja mielenkiintoinen jatkumo nykyisyydestä.

Kirjassa käytetään jaksoja, joissa näkökulma vaihtelee Udun ja Marraksen välillä. Taitavalla kirjoittajalla tälläinen voi olla hyvä keino näyttää asioiden eri puolia, mutta tässä minun mielenkiintoni tahtoo lopahtaa kun kuvataan asioita Marraksen näkökulmasta. Hänen hahmonsa ei jaksa kiinnostaa minua tarpeeksi.

Routasisarusten alun teksti miellyttää minua täyteläisyydellään, mutta loppua kohti se muuttuu tempoilevammaksi ja ylimalkaiseksi. Tapahtumat ja tunteet todetaan eikä niitä kuvailla tarpeeksi, ihan kuin aika tai inspiraatio olisivat loppuneet kesken.

Sen sijaan Suzanne Collinsin Nälkäpeli oli tasaisen laadukkaasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Vaikka lopputuloksen melkein arvasikin niin silti teksti koukutti lukemaan kirjan nopeasti loppuun. Erinomainen viihdekirja, mutta en oikeastaan saanut siitä mitään pohdittavaa toisin kuin Routasisaruksista. Routasisaruksen ideat olivat minulle uusia ja mielenkiintoisia, mutta Nälkäpelin idea taas muistutti minusta Battle Royalen ideaa ja siinä se on toteutettu mielestäni enemmän ajatuksia herättävästi.

Nälkäpelin tyylistä huomasi selvästi, että se oli nuortenkirja mutta Routasisarusten suhteen oli pakko googlata että olihan se nuortenkirja. Vaikka siis Nälkäpeli oli minusta kirjoitusteknisesti parempi niin silti enemmän minua kiinnostaa Routasisarusten maailma. Todennäköisesti luen jatko-osat molemmista.

Scifi-haaste: J. Pekka Mäkelän Karsta

Fantasiaryhmä päätti vastata Taikakirjainten science fiction -haasteeseen. Ennätin ensimmäiseksi arvostelijaksi 🙂

J. Pekka Mäkelä on yksi Suomi-scifin harvoja edustajia. Tarkoituksenani on ollut lukea kaikki hänen kirjansa, tämän luettuani enää esikoisteos 391 on lukematta. Sehän muuten sopiikin hienosti haasteen aikamatkakohtaan, joten tämän vuoden aikana tulee siis tämäkin puute korjattua!

Karsta on ilmestynyt vuonna 2009. Jotenkin sen lukeminen oli jäänyt ja ehkä hyvä niin, sillä kirjan ksenofoobisuus tuntuu iskevän nyt persujytkyn jälkeisessä Suomessa kovempaa kuin mitä se olisi tehnyt aiemmin. Tieteiskirjallisuus on parhaimmillaan vetäessään paralleeleja todellisuuden ja kuvitelman välille, ja siinä J. Pekka on onnistunut oikein loistavasti.

Karstassa ihmiskunta on käynyt sotaa muita kulttuureita vastaan ja ottanut selkäänsä oikein kunnolla. Sotakorvauksena ihmisten tulee raivata sodan romut pois aurinkokunnasta. Ihmisille on myös asetettu rajoituksia käytettävissä olevasta tekniikasta. Talvisodan jälkeinen Suomikin tulee näin kätevästi mieleen.

Kirjan päähenkilö Tria on androgyyni hahmo, joka ei halua paljastaa sukupuoltaan. Eipä sillä mitään merkitystä olekaan, vaikka niin sukupuoli kuin seksuaalinen suuntautuminenkin merkitsee joillekin enemmän kuin toisille, jopa siinä määrin että Tria herättää paheksuntaa. Myöskin kovin ajankohtainen teema. Itsetuntemus ja itseluottamus – olennaisia asioita kaikille mietittäväksi.

Kirja sijoittuu avaruusalukselle, joka on raivaamassa romuja Jupiterin ympäristöstä. Avaruusaluksella tapahtuu, ihmissuhteet ovat rajoittuneita mukana oleviin henkilöihin, joiden motiivit vaihtelevat. Keitoksessa on mukana suljetun paikan mysteeriä, joten ei tämä pelkkää filosofiointia ole. Ja mitä sieltä avaruudesta lopulta löytyykään?

Jos pidät Suomi-scifiä jonain alempana ja huonompana lajina, suosittelen tutustumaan J. Pekan kirjoihin.

Keri, Arthur: Mercy burns ja Adam, Baker: Outpost

Keri, Arthur: Mercy burns

Mercy Wilson on toimittaja San Fransiscosta. Hän on myös puoliksi ihminen ja puoliksi lohikäärme eli draman. Hänellä on useita kykyjä vaikka hän ei olekaan yhtä vahva kuin lohikäärme on.

Mercy on parhaan ystävänsä Raineyn kanssa etsimässä tämän kadonnutta sisarta, kun heidät tönäistään tieltä. Heidän autonsa syöksyy tieltä ja Rainey kuolee.

Lohikäärmeen tai dramanin kuollessa pitää tämän sielun puolesta rukoilla auringon noustessa tai sielu jää maanpinnalle vaeltelemaan pääsemättä eteenpäin. Mercyllä on vain viisi päivää aikaa löytää Raineyn tappajat ja kostaa Rainey puolesta. Mercy aloittaa murhaajien jahdin ja törmää lohikäärmeeseen, jota kutsutaan nimellä ”muerte” kuolema.

Kirja oli hyvä ja luin sen keskeytyksettä. Kiinnostava uusi hahmo ja mielenkiintoiset hiukan erilaiset kyvyt. Toivottavasti saadaan lisää dramaneista kertovia kirjoja.

Adam, Baker: Outpost

Jane Blanc on pastori kaukaisella öljyn porauslautalla keskellä Pohjoista jäämerta. Arktisen alueen kesä on lopussa ja pian on alkamassa pimeä talvi jolloin vähäinenkin valo katoaa kokonaan ja lämpötila laskee alle -40 asteen.

Pastori Jane ja muut odottavat kotiin pääsyä ennen talvimyrskyjen alkua, mutta katsoessaan uutisia ja he alkavat epäillä kotiinpääsyä. Maailmassa vallitsee kaaos. Jäykyttävissä uutiskuvissa näkyy kuinka vaarallinen pandemia leviää koko maapallon ympäri saaden ihmiset hyökkäämään ja puremaan toisia ihmisiä. Pian radio- ja televisioasemat alkavat hiljentyä ja miehistö porauslautalla voi vain arvailla muun maailman tapahtumia.

Lautalla alkaa vallita kapinahenki ja epätoivo lisääntyy, kun selviää, että pois pääsyä ei ole ja ruokavarat hupenevat hurjaa tahtia. Pian käy myös selväksi, että muuta maailmaa piinannut pandemia on levinnyt myös porauslautalle ja Jane Blanc huomaa olevansa ainut, joka voi tilanteen ratkaista.

Pidin kirjasta aluksi kovasti ja jäinkin heti alkusivuilta koukkuun kirjaan. Pidin päähenkilöstä Jane Blancista, joka ei ollut täydellisen kaunis ja älykäs nainen vaan inhimillinen ihminen. Tapahtumat olivat piinaavia ja luin niskahiukset pystyssä k’det täristen jännityksestä.

Ikävä kyllä loppua kohden juoni lopahti eikä ollut enää niin nautinnollisen luettava. Pieni pettymys siis, mutta silti lukemisen arvoinen kirja.