Tag Archives: spekulatiivinen fiktio

Mitä kummaa? – arvio ja haastattelu

Mitä kummaaHanna “Morre” Matilaisen kotimaista spefiä esittelevä teos Mitä kummaa? ilmestyi toukokuun lopussa. Aiemmassa kirjoituksessani fantasian tiedonhausta olen jo esitellyt muita genreä esitteleviä tietokirjoja. Suomenkielistä spefiä käsittelevää tietokirjaa ei ole aikoihin julkaistu, joten hienoa, että saadaan uusia teoksia aiheesta.

Matilainen keskittyy teoksessaan suomalaiseen spekulatiiviseen fiktioon, jonka hän määrittelee kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia kuvaavaksi kirjallisuudeksi, käyttäen sitä kattoterminä tieteis-, fantasia-, kauhukirjallisuudelle ja uuskummalle.

Kirjan aluksi esitellään genren historiaa ja yritetään määritellään eroja fantasian, scifin ja kauhun välillä. Seuraavaksi siirrytään käsittelemään kotimaista julkaisutoimintaa, kuten lehtiä ja genreä julkaisevia kustantamoja. Kustantamojen avainhenkilöiden haastattelut olivat mielestäni kirjan parasta antia, koska tässä osuudessa oli minulle eniten uutta tietoa. Risingshadow-nettiyhteisön hyväksyminen mukaan seuroja käsittelevään osastoon oli mukava tunnustus, olen itse ollut sivustolla mukana miltei sen perustamisesta lähtien enkä itseasiassa mihinkään oikeaan seuraan kuulukaan. Kirjallisuuspalkinnot, kirjoituskilpailut sekä tapahtumat esitellään. Tapahtumissa on mukana myös roolipelitapahtuma Ropecon, ehkä mukaan olisi voinut ottaa Traconinkin. Viimeiseksi esitellään 100 kirjailijaa ja muita merkittäviä genreen kuuluvia ihmisiä. Esittelyt ovat tiiviitä, joten esimerkiksi kirjailijaesitelmään ei tästä kirjasta löytyvä materiaali vielä riitä, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan.

Kirja toimii mielestäni paremmin lukijalle, jolle aihe ei ole ennestään kovinkaan tuttu. Itse en katso saaneeni tästä juurikaan uutta tietoa, paitsi kustantamojen haastatteluosuudesta, mutta perustiedot sisältävänä täytti tehtävänsä hyvänä kertauskirjana. Suosittelen tutustumaan, mikäli et tiedä mitä spefi, fandom ja höyrypunk ovat tai ihmettelet mihin mafiaan ystäväsi yrittää saada sinua mukaansa.

Kirjan kirjoittaja Hanna Matilainen antoi meille ystävällisesti haastattelun!


Kerro vähän itsestäsi ja siitä, kuinka päädyit kirjoittamaan Mitä kummaa? -kirjaa?

Olen Hanna Matilainen, vuosikertaa 1981. Olen vast’ikään salolaistunut perheeni kera, johon kuuluu it-alalla työskentelevä mies, koululaisikäinen poika ja uusimpana jäsenenä colliepoika Velho. Olen kaiketi jonkin sortin ikuisuusopiskelija Helsingin yliopistossa.
Pääaineenani on kotimainen kirjallisuus ja se gradu vielä puuttuu…

“Mitä kummaa” lähti liikkeelle ihan pienestä viattomasta kysymyksestä.
Ystäväni kysyi, että oletko ajatellut kirjoittaa tietokirjaa spefistä, kun kerran tiedät siinä niin paljon. Vastasin, etten missään nimessä – kyllä varmasti löytyy minuakin pätevämpiä. Keskustelu kuitenkin johti siihen, että tarjosin ajatusta Avain-kustannukselle. Pari viikkoa myöhemmin allekirjoitin sopimuksen.

Millainen kokemus kirjan kokoaminen oli?

Jännittävä, hauska, opettavainen ja pelottava. Olin aluksi huolissani siitä, että olenko ihan oikeasti oikea tyyppi tekemään tätä. Miksei esim. joku kirjassakin mainituista tutkijoista olisi parempi? Sain kuitenkin rohkaisua siitä, että ikään kuin tuore tapaus tekee tämän kirjan ja osaa ehkä katsoa paremmin “metsää puilta” kuin vuosikymmeniä fandom-toiminnassa mukana ollut. Sain paljon apua ja vastauksia kyselyihini milloin mistäkin. Tiesin, että fandom-porukka on mukavaa ja avuliasta, mutta että näin mukavaa ja avuliasta!

Miltä kotimainen spefikirjallisuus näytti sinusta ennen kirjan kirjoittamista ja sen jälkeen? Yllättikö jokin asia?

Minulla oli alunperin kunnianhimoisena tavoitteena esitellä KAIKKI kotimaiset spefikirjailijat ja spefiä kirjoittaneet (oman teoksen julkaisseet). Se tyssäsi heti alkuunsa, tajusin, että spefiä kirjoittaneita on PALJON enemmän kuin osasin ajatella edes villeimmissä kuvitelmissani. Kokeilin ensin rajata 1900-luvusta alkaen. Liikaa. 1950-luvusta alkaen. Liikaa. Oli vielä siltikin yli 300 tekijää. Lopulta päätin rajata sataan, mutta ilman varsinaisia ajankohtarajoituksia. Pyrin kuitenkin hienokseltaan painottamaan 2000-luvun tekijöitä, joiden teoksia on vielä helposti saatavilla.

Kotimainen spefi olikin siis laajempaa kuin osasin kuvitellakaan. Se sai hämmästelemään sitä, kuinka kova valta realismilla silti meillä on. Ehkä se kuvaa jotenkin suomalaista mielenlaatua; ei turhia kotkotuksia ja tyhjännaurajia. Spefi on pitkään nähty yksinomaan lanu-kirjallisuutena huolimatta siitä, että alusta asti (jo siis esim. Topeliuksesta lähtien) on teoksia, jotka on selvästi suunnattu aikuisille. Olen kuitenkin toiveikas sen suhteen, että spefin arvostus nousisi ja sen monimuotoisuutta alettaisiin ymmärtää paremmin.

Suomalaiset nuoret ovat erittäin kielitaitoisia. Pelottaako suomenkielisen spefin katoaminen? (Esim. Rajaniemi ja Itäranta kirjoittavat jo nyt suoraan englanniksi.)

Ei pelota – toistaiseksi. Mikäli hiljalleen päästään siihen, että spefi nostetaan tasa-arvoisena realismin rinnalle, ei meillä ole hätää. Suomalaiset kuitenkin arvostavat paljon myös suomen kieltä ja suomeksi kirjoittamista. Itärannan ja Rajaniemen kohdalla yhtenä tekijänä kielivalinnalle saattoi olla molempien kirjailijoiden asuminen englanninkielisissä maissa.

Mutta mielestäni tähän liittyy myös kysymys sähkökirjoista. Jos sähkökirjojen hinnoitteluun ja saatavuuteen ei saada jotakin rotia, niin kielitaitoinen väkemme ryhtyy pian kirjoittamaan suoraan englanniksi ja tarjoamaan sähköisesti julkaisujaan laajemmalle kielialueelle omakustanteena. Se saattaa kannattaa paremmin kuin pelkässä suomen kielessä pysyminen.

Pidät suosittua kirjablogia Morren maailma. Kuinka ennätät lukea niin paljon?

Lukeminen on osa työtäni (ja opiskeluani), joten sitä kautta tietysti tulee osa. Joskin nyt kun teen enemmän kustannustoimittajan hommia, niin luen käsikirjoituksia, joista en tietenkään kirjoita blogiini. En myöskään tee arvioita kustannustoimittamistani kirjoista, koska sellainen on pöljää. Kyse on myös priorisoinnista. En katso telkkaria lähestulkoon ollenkaan.

Tv-sarja- ja elokuvasivistykseni on aivan onneton. Koitan myös vähentää turhanpäiväistä netissä notkumista. Voisi sanoa, että vapaa-ajallani lähinnä luen, kirjoitan ja lenkkeilen Velhon kanssa. Joskus saan kyllä pelaamiskohtauksia ja silloin kirjallisuus jää…
Lukunopeuteni on varmasti myös vuosien saatossa kasvanut.

Luetko paperikirjoja vai sähkökirjoja? Mitä mieltä olet sähkökirjasta, lyökö se vihdoin Suomessa läpi vai käykö niin ollenkaan?

Luen sujuvasti sekä että. Etenkin reissussa sähkökirja on aivan lyömätön kaveri. Toivon hartaasti, että täällä saadaan tosiaan joku roti etenkin sähkökirjan hinnoitteluun. Vaikka sähkökirjasta pidänkin, niin totta hitossa valitsen 25 eurolla paperikirjan kuin sähkökirjan.
En näe sähkökirjaa uhkana paperikirjalle. Eihän cd-levytkään kadonneet mp3:sten myötä (ja LP-levythän tekevät paluutaan!).

Miten usein käyt kirjastossa ja miten kirjaston käyttämisesi on muuttunut vuosien varrella?

Nyt kysyitkin herkun! 😀 Lapsena kirjasto oli lähestulkoon toinen kotini ja olen tottunut pienestä saakka käymään kirjastossa. Yliopistolla ollessa kirjasto oli myös oikein tärkeä paikka. Toisinaan lähdin kampukselle, vaikka luentoja ei ollut, sillä kirjastossa sai työrauhan ja käsikirjasto oli käden ulottuvilla.

Asuin pitkään Espoon keskuksessa ja siellä Entresse oli lähikirjastoni. Ja se on tähän astisen elämäni ainoa kirjasto, jossa en koskaan viihtynyt ja silloin mahtui elämään vuosia, jolloin en juuri kirjastossa käynyt. Lainasin tarvittavat kirjat lähinnä yliopistolta. Pidän enemmän ns. vanhan koulukunnan kirjastoista. Niissä, joissa sanotaan HYS!! möykkääjille. En ajattele kirjastoa olohuoneena, jossa on screenit ja ties mitä. Minusta kirjasto on rauhan ja hiljaisuuden paikka. Paperin kahina, hidas tassuttelu ja ajoittainen hiljainen supatus ovat kirjastojen ääniä. Ymmärrän toisaalta kirjaston tarpeen uudistua ja monipuolistua, mutta kieltämättä kiukutti, kun lähikirjastoksi sattui tällainen uutuus. En ikinä löytänyt sieltä suoraan haluamiani kirjoja, vaan kaikki piti aina varata. Tuntui, että siellä oli enemmän tiloja muulle kuin kirjoille.

Nyt Salossa olen palannut taas aktiivisempaan kirjastokäyttöön. Lähin kirjastoni on Salon pääkirjasto ja rakastan sitä palavasti jo nyt. Siellä on paljon kirjoja ja hiljaisuutta. Ja dinosauruslainausautomaatti! Se röyhtäisee hauskasti kuittia tulostaessaan 😀

Mikä kirja on viimeksi tehnyt sinuun suuren vaikutuksen?

Tero Niemen ja Anne Salmisen “Nimbus ja tähdet“. Minulla on ollut paljon ennakkoluuloja scifiä kohtaan, olen aina ollut enemmän fantasiaan kallellaan. Jotenkin pelkään sitä teknistä jargonia, josta en ymmärrä hölkäsen pöläystä. Scifikuvani on kuitenkin saanut melkoisia laajentumia viime vuosina. “Nimbus ja tähdet” voidaan laskea kovaksi scifiksi ja se oli todellakin mukavuusalueeni ulkopuolelle menemistä. Mutta se olikin hyvin, hyvin vaikuttava ja kaunis teos. (Olen samaa mieltä, suosittelen myös! -Sini)

Mitä viittä kirjaa suosittelisit lukijoillemme kesälukemiseksi?

Luen kesällä mieluusti kaikenlaista vähän kevyempää tai sitten klassikoita. Satunnaisessa järjestyksessä:

Kiitokset haastattelusta ja erittäin tarpeellisesta kirjasta!

Rahvaanomaisia tarinoita

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia on novellikokoelma, jonka kirjoittajat tunnustautuvat uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajiksi. Kummalliselta kuulostavan termin takaa löytyy yksinkertaisesti kyllästyminen turhan korkeakirjalliseen ja hämäriin sfääreihin ponkaiseviin spekulatiivisen fiktion lajeihin. Uusrahvaanomaisuus tarkoittaa kokoelmassa yksinkertaisesti sitä, että tarinat ovat selkeitä juoneltaan eivätkä käytä niin monimutkaisia tyylikeinoja, että lukija tipahtaisi kärryiltä. Taustalla on pyrkimys palata vanhanaikaiseen suoraviivaiseen tarinallisuuteen.

Spekulatiivinen fiktio merkitsee kokoelmassa sitä, että se sisältää fantasia-, tieteis- ja kauhunovelleja. Markus Harjun ”Seitsemän sisaren sali”, Mixu Laurosen ”Prinsessa Sibyllan korvakorut” ja Tarja Sipiläisen ”Arana Suelon kadonneet kylät” ovat selkeimmin perinteistä seikkailullista fantasiakirjallisuutta. Nimimerkin Kullervo Rauta-Kalske novelli ”Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara” on puhdasta fantasiaparodiaa. Venla Lintusen ”Järviveli” edustaa puolestaan kokoelmassa reaalifantasiaa. Jussi Katajalan ”Pimeyden reunalla”, Tuomas Salorannan ”Konemies hankkii elämän” ja Markus Koskimiehen ”Majakanvartija” ovat keskenään hiukan erilaisia tieteisnovelleja. Samuli Antilan novellia ”Juoksuhauta” voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kummitusjutuksi, kun taas nimimerkin Lucilla Lin kertomus ”Pontianak” on perinteinen kauhunovelli.

Kokoelman tarinat ovat minusta tasoltaan vaihtelevia. Ehdottomasti hienointa antia oli Venla Lintusen herkän psykologinen novelli, jossa nuoren minäkertojan isoveli ”muuttaa järveen”. Aikuiset kokevat asian itsemurhana, mutta minäkertoja tietää asian paremmin ja joutuukin kiinnostavaan seikkailuun lähtiessään etsimään isoveljeään. Tarinassa on jotakin samaa tunnelmaa kuin Reeta Aarnion mainioissa suomalaista mytologiaa hyödyntävissä fantasiakirjoissa. Lintusella voisi olla hyvin rahkeita kokonaiseen romaaniinkin.

Lucilla Linin novelli on omalla tavallaan kiinnostava kauhu- ja vampyyritarina, joka hyödyntää lajin perinteisiä piirteitä. Kirjoittajan sanotaan asuvan ulkomailla, eikä tarinassa kieltä lukuun ottamatta olekaan mitään suomalaista. Ikävä kyllä, ääkkösten pisteitä näyttää myös toisinaan puuttuvan tarinasta, mikä on hiukan ärsyttävää. Jos siirtomaat, sukusalaisuudet ja sellaiset perinteiset elementit kiinnostavat, tarina kannattaa lukea.

En ole humoristisen kirjallisuuden ystävä, joten Kullervo Rauta-Kalskeen novelli olisi saanut minun puolestani jäädä kokoelmasta pois. Muuten kokoelman novellit ovat mukavaa luettavaa, vaikken niitä välttämättä nostaisikaan spekulatiivisen fiktion kaikkein kirkkaimpaan kärkeen. Selkeä tarinallisuus on novelleille eduksi, sillä itse liputan tuollaisen ”rahvaanomaisuuden” puolesta. Perinteisen fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden ystävälle kokoelmaa voi suositella, mutta jos kaipaa jotakin kokeilevampaa, ei tämä novellikokoelma ole välttämättä lukemisen arvoinen.

Novellikokoelman kirjoittajat eivät ole mitään kovin tunnettuja kirjailijoita, vaikka useilla heistä onkin jo kirjallista tuotantoa takana. On ilahduttavaa nähdä, että heillä on halua saada novellejaan julkaistua myös perinteisessä painetussa muodossa, jolloin ne ehkä osuvat herkemmin satunnaistenkin lukijoiden käsiin kuin Internetissä. Kokoelman toimitustyökin on parempaa kuin keskimääräisissä omakustanteissa tai pienpainatteissa, vaikka tarkempi oikoluku ei olisi ollut pahitteeksi. Toivoa sopii, että uusrahvaanomainen koulukunta jatkaisi painettuja julkaisuja ja tarjoaisi tuollaisista novelleista kiinnostuneille lukemista.