Tag Archives: Scifi

Paljaan taivaan alla

Helmet-haasteen kohtaan teoksessa liikutaan luonnossa valikoitui kollegan suosituksesta Veronica Rossin post-apokalyptinen dystopiatrilogian ensimmäinen osa Paljaan taivaan alla. Kirja on enimmäkseen menevää seikkailullista scifiä lievällä Mad Max-viballa, jota vain hetkellisesti häiritsevät kuvailevat romanttisemmat kohdat. Tästä tyrmistyttävänä esimerkkinä mainittakoon, että Perry huomaa Arian tuoksuvan orvokeilta, koska hänellä on alkanut kuukautiset. Viimeksi kun minulla oli asiasta hajua niin kuukautisveri tuoksuu kyllä ihan normaalista vain vereltä ei orvokeilta. Sinänsä hauska ykstiyiskohta, että kirjassa mainitaan kuukautiset. Toinen vähän isompi positiivinen seikka on että juoni ei ole liian ennalta-arvattava eikä siihen ainakaan ensimmäisessä osassa kuulu kolmiodraamaa, josta on muodostunut nuorten dystopiakirjallisuuden klisee viime aikoina. Maailmanrakennus on minusta kirjan onnistuneimpia puolia, henkilökuvaus ei yllä minusta ihan samalle tasolle, mutta oletan että hahmot syvenevät jatko-osissa, jotka tämän aloituksen perusteella voisin hyvinkin lukea.

Maailma, vihreä metsä – The word for world is forest

Helmet-lukuhaasten ensimmäinen kohta on kirja jonka nimi on mielestäsi kaunis.

Nimi Maailma, vihreä metsä (enlanniksi The word for world is forest) on kaunis minusta sekä käännettynä että alkuperäiskielellä. Suomeksi sanat itsessään ovat kauniita, mutta englanninkielisessä versiossa on runollinen poljento.

Tämä oli kolmas aikuisten kirja, jonka teininä kolmekymmentä vuotta sitten luin Ursula K. Le Guinilta. Silloin tämä tuntui kovin erillaiselta kuin ennen sitä lukemani Osattomien planeetta tai Pimeyden vasen käsi. Niissä mielestäni oli hyvin harmaat sävyt ja phdiskeltiin asioita. Maailma, vihreä metsä oli mielestäni hyvin kiihkeän tunteikas kirja ja sen päähenkilöstä ei löydy mitään hyvää. Davidson on toksisen maskuliinisuuden kyllästämä, hän nauttaa tappamisesta ja raiskaamisesta.

Mielikuva kirjasta ei toisella lukemisella oikeastaan muuttunut, mutta ehkäpä se miten katson maailmaa on muuttunut. Silloin kirja tuntui olevan jonkinlainen allegoria Amerikoiden ja Australian kolonisaation historiasta, mutta nyt päähenkilö tuntuu mielipiteinen ja ajatuskulkuineen hyvin tutulta trollinettikirjoitteluista ja joidenkin poliitikkojen avautumisista. Nyt sen lukeminen tuntuu huomattavasti ahdistavammalta kuin nuorena, tuntuu että Davidsonin kaltaiset ihmiset ovat minulle tässä ajassa eläviä eivätkä muinaisen sirtomaavallan aikaisia. Siinä kuvataan hyvin elävästi miten väkivalta synnyttää väkivaltaa. Planeetan pasifistisessa kulttuurissa elävä asujaimisto muuttuu hyvin nopeasti väkivaltaan kykeneväksi. Toisaalta minun on entistä vaikeampi käsittää sitä miksi jotkut haluavat toisille niin paljon pahaa, tiedän kyllä teoriassa kuinka synnytetään asetelma me ja ne toiset ja kuinka heidät toiseuttamalla suljetaan pois ihmisyydestä ja siksi sallituiksi uhreiksi, mutta en silti pysty sitä käsittämään miten voi oikeasti uskoa siihen. Tätä ei kirjassa pohdita mielestäni ja se on ehkä minusta sen heikkous ja miksi ei nouse yhtä korkealle tasolle arvostuksessani kuin muut Le Guinin kirjat.

Planeetan vihreäkarvaisen asujaimiston pasifistinen uniennäkemistä arvostava kulttuuri on tietyllä tapaa ehkä kirjan mielenkiintoisin osa. Toisaalta sen selkeä sukupuolien roolijako niin että vain miehet ovat suuria uneksijoita ja naiset käytännön asioiden hoitajia tuntuu laiskalta ajattelulta, kun ajattelee että Le Guin oli kirjoittanut tässä vaiheessa jo Pimeyden vasemman käden. Kuitenkin täytyy myöntää, että paljon ajattelemista kirja tällä kertaa antoi minulle eli ehkä olen vähän väärässä aikaisemman arvioni kanssa, kyllähän yhdestä suunnasta tuleva näkökantakin saa pohtimaaan asioita. Kirja on myös jännittävä ja erittäin sujuvaa luettavaa.

Tämä kirja kävisi myös haasteen ulkomaisen kirjallisuuden palkinnon saanut, sillä se on voittanut Hugo-palkinnon. Ja nyt siis vielä vielä käy kohtaan kirjablogin kehuma kirja eli vaikka se ei mielestäni ole kirjailijan parhaimistoa niin ehdottamasti lukemisen arvoinen.

Asiakkaiden valinnat kirjastoon

Joku aika sitten HelMetissä oli auki linkki hankintapalveluumme, johon asiakkaat saivat käydä lisäämässä enkunkielistä nuortenkirjatoiveitansa listaan, joita he haluaisivat kirjastoon hankittavaksi. Listalla oli paljon fantsua ja scifiä, joka ilahduttaa mua suuresti kun kollegoilleni yritän takoa, että enkunkielinen nuortenkin fantsu menee kyllä!
Pääsimme siis myös onneksi Espoon hankinnan tunnuksilla näihin käsiimme! 🙂

Aika paljon oli jo ainakin Espooseen hankittuja, mutta kovin suosittuja kirjoja ja sarjoja. Joitain hankittiin kuitenkin lisää parin kpl verran.
Listalla oli paljon kaikkea kivaa joita oon ilosena nakkaillu koriin. Mehän emme siis nähneet toisten kaupunkien valintoja kyseisen prosessin aikana ja siksi olen joitakin ottanut hyvinkin harkiten, kun ajattelin, että rajan toisella puolella myös otettaisiin mielellään asiakastoiveita.

Lisää hankittiin Maasin suosittua Throne of glass sarjaan osia, Leigh Bardugon kirjoja sekä Marie Lun Young elites sekä sen jatko-osa Rose society

Alla linkkeineen listaa muistakin koriin päätyneistä, kannattaa varata! (Linkit heittää perinteiseen HelMet hakuun koska uusimmasta versiosta on kadonnut ‘pyvyä linkki’ toiminto)

Womack, Philip – Broken king / King’s shadow / King’s revenge
Simon, Francesca – Monstrous child
Flanagan, John – The invaders / The hunters
Cass, Kiera – Crown
Chokshi, Roshani – Star-touched queen
Duyvis, Corinne – On the edge of  gone
Kwaymullina, Ambelin – Interrogation of Ashala Wolf
Landers, Melissa – Starflight
Paige, Danielle – Dorothy must die
Wallace, Becky – Storyspinner / Skylighter
Young, Suzanne – Remedy (#0.5) / Epidemic (#0.6) / Program (#1) / Treatment (#2)
Croft, Sofi – Indigo’s dragon
Schwab, V.E – This savage song

Lisää toiveita saa laittaa tulemaan myös perinteisiä kanavia pitkin! En tiedä avataanko tällaista toiste ja koska 🙂 Pyrimme täyttämään toiveita aina kun siltä vähänkin tuntuu (ja rahaa on)

Elizabeth Bear

Hyvistä aikomuksista huolimatta olenkin yllättäen menossa Finnconiin, joten päätin hiukan tutustua kunniavieraitten tuotantoon etukäteen. Täältä löytyy jo mitä mieltä olen Hannu Rajaniemen teoksesta Kvanttivaras. Elizabeth Bear oli kuitenkin minulle tuntematon kirjailija ja olenpa iloinen siitä, että tuli hyvä syy tarttua hänen teoksiinsa. Tällä hetkellä olen lukenut häneltä vasta yhden novellin ja romaanin, mutta olen jo melkein fani.

Novelli The deeps of the sky näyttää miten erinomainen maailmojen rakentelija Bear on, parin sivun lukemisen jälkeen minulla oli mielikuva kokonaisesta oudosta maailmasta kulttuureineen, vaikka niillä sivuilla kuvataan pelkästään purjehtimista (jota muuten itse rakastan). Novellissa kerrotaan vieraan sivilisaation ja ihmisten ensikohtaamisesta ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että näkökulma ei ole ihmisen. Siitä huolimatta eläydyin tämän täysin ihan erilaisen olennon toiveisiin.

dustJacob’s ladder-trilogian ensimmäinen osa Dust on jännittävän kontrastinen sekoitus mytologiaa, lähinnä kristillistä, mutta myös esimerkiksi islamilaista, sekä hyvinkin teknistä kuvausta avaruusaluksen toiminnasta ja ihmisten itsensä luomasta evoluutiosta, jolla ihmiset ovat kehittyneet aluksessa. Kirjan lukeminen oli minulle vieraan tyylin vuoksi hiukan haastavaa, mutta se on yksi syy, miksi ihastuin kirjaan. Samaan aikaan Bear saa jättimäisen vaurioituneen avaruusaluksen ja sen asukkaat kuulostamaan kauniilta että hiukan pelottavan iljettäviltä ja vierailta.

Sen lisäksi että päähenkilöt ovat geeniteknologian keinoin ihmisestä kehitettyjä humanoideja, joita ei voi enää kutsua homo sapiensiksi, minua viehätti se, etttä toinen oli umpilesbo (paitsi että taisi hänellä olla jonkinlainen yhden yön suhde intersukupuoliseen henkilöön) ja toinen taas nainen, joka on valinnut aseksuaalisuuden. Vaikka mielestäni seksuaalisuus ei ole tämän kirjan pääteemoja, niin haluan siitä mainita, sillä juuri se, että päähenkilön lesbous ei aiheuta hänelle mitään ongelmia tai angstausta, on todella virkistävää. Samoin aseksuaalisuuttakaan ei kuvata surkuteltavana asiana sen enempää kuin hyveenäkään. Ei ainakaan tässä ensimmäisessä osassa, ainakaan minun lasieni lävitse.

Tieteiskirjallisuusvinkkejä

Se, miten kirjastotyötä tehdään, on muuttunut paljon siitä, kun 80-luvun lopulla aloitin kirjastossa työskentelyn. Tietotekniikka on muuttanut sitä, millä välineillä tiedonhakuja nykyään tehdään, mutta yhteiskunnan muuttuminen on myös tuonut ihan uudenlaista toimintaa kirjaston tehtäviin. Ennen kirjaston kansanvalistusideologia toteutettiin tarjoamalla kehittävää luettevaa, nyt sen lisäksi on tarpeellista järjestää erilaista neuvontaa esimerkiksi tietotekniikan ja internetin tiimoilta.

Toissapäivänä olin kuuntelemassa Lifetech – tekniikka arjessa -luentoa, nyt se oli henkilökunnalle, mutta syksyllä luentosarja alkaa asiakkaille. Siellä muunmuassa esiteltiin älyvaakoja, rannekkeita ja (minusta kovin huvittava) älyhaarukka, joiden avulla kansalaisen tulisi ennakoon hoitaa terveyttään niin, ettei aiheuttaisi kuormitusta terveyspalveluille. (Huom. kaikki tämä on mahdollisesti omaa tulkintaani eikä välttämättä edusta työnantajani mielipiteitä.)

Eräs kollega esitti koulutuksessa arvion, että tulevaisuuteen eivät niinkään kuulu androidit ja lentävät autot, koska ne vaativat paljon raaka-ainetta, vaan erilaiset pienemmät vempeleet kuten älylasit, virtuaalitodellisuuslasit, älyvaatteet. On tietenkin paljon futurologisia tietokirjoja, jotka käsittelevät netin, digitaalisuuden ja tekniikan kehityksen vaikutusta yhteiskuntaan. Niitä olisi kiva lukea, mutta se tuntuu vähän liikaa työltä vapaa-ajalla. Tietenkään työ-ajalla ei kirjoja ole tarkoitus lukea, joten on vähän viihdyttävämpää pohtia näitä asioita tieteiskirjallisuuden kautta vähän niinkuin vahingossa. Jatkossa seuraa muutama vinkki, missä kirjoissa olen törmännyt näihin asioihin.

Toimittajaltamme saapui juuri Ken MacLeodin Descent, jonka alkusivuilla päähenkilö vaeltaa Edinburghin kaduilla iGlass silmillään. Kirja on sijoitettu lähitulevaisuuteen ja ilmeisesti kuvaa sitä, miten on mahdollista stalkata, valvoa ja manipuloidakin näillä laitteilla ihmisiä. Ainakin tälläisen vaikutelman sain selaamalla kirjaa, vielä en ole ehtinyt lukea.

Vielä pidemmälle tulevaisuuteen sijoittuu Will McIntoshin Love minus eighty, joka on todella kiehtova kirja siitä, millaisia ihmissuhteet voivat olla todellisuudessa, jossa sometamme suoraan asioiden tapahtuessa videofeedillä nettiin. Ja missä rikkaiden todellisuus on virtuaalivahvisteista, eikä kukaan muu kuin köyhät ja luddiitit näe miltä maailma oikeasti näyttää. Iskurepliikkejä ei tarvitse keksiä itse, koska voit palkata deittivalmentajan höpöttämään korvaasi mitä kannattaa kussakin tilanteessa sanoa toiselle.

Edellisessä kirjassa ihmiset olivat suorastaan yltiösosiaalisia, mutta ihan toisellaista kehitystä edustaa Natsuhiko Kyogokun Loups-Garous. Siinä ihmiset ovat pääasiassa tekemisissä toistensa kanssa tietokoneiden välityksellä ja toisen kohdatessaan tuntevat sen melkein yksityisyyden loukkauksena. Toista kohti katsominenkin tuntuu hyvin vaivaannuttavalta nuorista, jotka ovat kasvaneet tuohon todellisuuteen.

Tobi Hirotakan Autogenic dreaming: Interview with the columns of clouds -novelli kokoelmassa The future is Japanese on kuin piraattipuolueen kannattajan märkä uni. Kaikki tieto ja taide on ihmisten saatavissa verkossa. Gödel-yritys (Google, anyone?) on onnistunut vuonna 2009 neuvottelemaan itselleen oikeuden digitoida kaikkien maailman kirjastojen kirjat, ja vähitellen se on nielaissut sisäänsä muunkin taiteen, kuten musiikin, ja jatkanut siitä kaikkeen sisältöön sakkolappuihin asti. Worldwide Web on vaihtunut Gödelin luomaan GEBiin, jonne taiteilijat luovat teoksiaan, jotka syntyvät jo olemassa olevista teoksista, joita he sulauttavat omaan uuteen luomukseensa. Novellin päähenkilöinä ovat kenties vain virtuaalitodellisuudessa enää olemassa olevat kirjailija ja sarjamurhaaja Jundo Mamiya sekä eräs maailman parhaista runoilijoista Alice Wong.

Olisiko sinulla lukijani lisää vinkkejä vastaavista teoksista?

Suosittelen lisää dystopiaa loskanharmauteen

640px-Legendary_DayOli tarkoitus blogata ihan muusta, mutta sitten tempauduin mukaan Marie Lu’n teosten valtataisteluihin kahtia jakautuneen Yhdysvaltojen eri osien välillä.

Ensimmäisen osan kannessa mainitaan Nälkäpeli, kuten ilmeisesti aina nykyisin kaikissa nuorille suunnatuissa dystopioissa. Nälkäpelin ansiot ovat minusta hienoissa henkilöhahmoissa ja jännittävässä seikkailullisuudessa, tulevaisuuskuvaa paremmin sen maailmanjärjestys sopii minusta allegoriaksi nykyisyydelle tietyn yksioikoisuuden vuoksi. Legend-trilogian tulevaisuuden maailmanluonti taas on mielenkiintoisen monipuolinen sekä lääketieteen, tekniikan ja yhteiskuntarakenteen puolesta. Eniten huomioni kuitenkin kiinnittyi mystiseen ruttoon sekä poliittisiin järjestelmiin.

Tosin ensimmäisen osassa Legend‘issä tutustutaan vasta Amerikan tasavaltaan, jonka totalirismissa on Pohjois-Korean tai kenties Kiinan kaikuja. Kirjailija on syntynyt Pekingissä, mutta muuttanut viisivuotiaana vanhempiensa kanssa Texasiin, joten ensikäden kokemuksia hänellä ei varmaankaan ole. Kuitenkin ehkä siksi kirjailija huomioi muunkin maailman olemassaolon kuin entisen Yhdysvaltojen, tosin vain ohimennen sivulauseissa. Toisessa osassa Prodigy‘ssa saadaan myös käsitys korporaatioiden hallitsemasta kapitalistisista Amerikan siirtokunnista, jossa kaikki on yksityistetty. Valtataistelussa on sitten vielä mukana kapinalliset Patriootit, jotka haikailevat menneisyyden Yhdysvaltojen perään.

Vaikka minussa eniten ihastuttaa aiheittaa tulevaisuuden visiointi näissä kirjoissa, ei hahmojen luontikaan ole mitenkään epäonnistunutta. Minusta päähenkilöt kehittyvät ja muuttuvat tarinan edetessä. Kirja-trilogian alussa molemmat päähenkilöt Day ja June ovat 15-vuotiaita. Dayn kirjailija oli luonut jo samanikäisenä kirjoittamaansa fantasiakertomukseen, ja koska hän koki tämän hahmon Jean Valjean-tyyppisenä, kehitteli hän tälle hahmolle Javert’in, joka on siis June. Alunperin June oli poika, mutta kirjailija sanoo, että poikaystävänsä ehdotuksesta hän päätti muuttaa hahmon tytöksi saadakseen enemmän merkittäviä naishahmoja. Romantiikka ei kuulemma ollut syy, vaan ne käänteet olisivat olleet samat, vaikka June olisi ollut miespuolinen.

Toinen asia, joka hahmoissa on ollut pinnalla, on se että Day on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, vaikka kirjailja mainitsee tämän isän suvun olleen Mongoliasta peräisin. Kirjailijan oma suku on myös osittain mongolialaista alkuperää, ja häntä on kiehtonut kuva mongolialaisesta tytöstä, jolla on muuten aasialaiset piirteet mutta hiukset ovat vaaleat ja silmät siniset, ja hän on halunnut sen toteuttaa Dayssä.

Juonenkäänteetkin ovat ainakin minulle ennaltaarvaamattomia, vaikka hiukan aavistelenkin mitä viimeisessä osassa tapahtuu. Odotan kovasti, että saisin trilogian viimeisen osan Champion‘in käsiini ja toivottavasti ällistyn, mutta vaikka aavisteluni toteutuisivat matka tulevaisuuden äärelle näiden kirjojen kanssa on ollut ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea viihdyttävä.

Pelipäivä 9.11. Entressessä

mainoskuva
Fantasia- ja scifikirjallisuuden fanit ovat tottuneet mitä mielikuvitusrikkaimpiin tarinoihin ja huimiin seikkailuihin. Kansallisen pelipäivän aikana tarjoutuukin mahdollisuus kokeilla oman tarinan kertomista ja roolipeleihin tutustumista yhdellä kertaa, kun Entressen kirjastossa järjestetään ohjattua ohjelmaa.

Lauantain pelipäivänä 9.11. Entressen kirjastossa on tarjolla peliä jokaiseen makuun. Suurella screenillä pyörii Fifa 2014 ja shakkipöydillä voi ottaa kaverista mittaa. Hyllystämme löytyy myös monia kortti-, lauta-, ja seurapelejä kaikenikäisille. peliiltainfa

Pelipäivän ilta huipentuu Mike Pohjolan puheosuuteen roolipeleistä suomessa. Mike Pohjola on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja pelisuunnittelija. Syksyllä 2013 joukkorahoituksen turvin julkaistiin hänen roolipelinsä Myrskyn Sankarit. Roolipelitapahtuma Ropecon antoi Pohjolalle Kultainen lohikäärme -elämäntyöpalkinnon vuonna 2010

Klo: 16 kirjasto suljetaan ja roolipeleihin ennakkoilmoittautuneet päästetään valtaamaan kirjaston tilat ja pelaamaan roolipelejä. Tarjolla ovat seuraavat pelit:

call-of-cthulhu-logo_3
Call of Cthulhu
Cthulhun kutsu on kauhukirjailija H.P. Lovecraftin maailmaan pohjautuva paranormaali etsiväjännäri. 1920-vuoden pikkukylän kaduilla kiertävät hirvittävät huhut groteskeista katoamisista ja oudoista ilmiöistä. Aikuisille suunnatun teeman takia pelaajille suositellaan vähintään 16 ikävuoden elämänkokemusta.

Deadlands_logo
Deadlands
Villi länsi ei ole koskaan ollut oudompi. Nopean rikastumisen toivossa uudisraivaajat suuntaavat vaaroista välittämättä kohti Länttä. Kummalliset ja kaihistuttavat ilmiöt vaanivat pelaajia mielipuolten, hirviöiden ja pyssysankareiden muodossa. Varttuneille suunnatun teeman takia pelaajille suositellaan vähintään 14 ikävuoden elämänkokemusta.

Pathfinder
Pathfinder

Fantasiaroolipelien myydyimpään peliin pääsee helposti tutustumaan tässä aloittelijaystävällisessä kampanjassa. Ankarat kääpiöt, ylväät haltiat ja nokkelat maahiset heräävät eloon sankarillisissa seikkailuissa maagisessa maailmassa.

lieam-ladybugs-e1344634255555
Hiirivartiosto

Hiirivartiosto on koululaisille ja lapsenmielisille suunnattu roolipeli, jossa pelaajat astuvat hiirten asuttamaan metsään. Metsäpoluilla hiiriä uhkaa moni nälkäinen peto, mutta Hiirivartioston urheat jäsenet suojelevat muita metsän vaaroilta. Peli soveltuu myös saduista kiinnostuneille vanhemmille!

santut
Myrskyn Sankarit – Suurkuninkaan Miekka

Myrskyn Sankarit – Suurkuninkaan Miekka on jännittävä seikkailuroolipeli. Se kertoo tarinaa salaisessa metsäleirissään asuvista urheista kapinallisista, jotka suojelevat kansaa pahan keisarin joukoilta. Upean tarinan puitteissa ratkotaan arvoituksia, juostaan luhistuvilla silloilla, taistellaan hirviöitä vastaan ja tutustutaan ikimuistoisiin henkilöihin.

Peleihin on ilmoittauduttava etukäteen pelien rajatun osallistujamäärän vuoksi. Ilmoittaudu siis pelaamaan 8.11. mennessä sähköpostitse Henri Hiljanderille osoitteeseen henri.hiljander@espoo.fi. Kerro ilmoittautumisessasi nimesi, ikäsi ja peli johon haluat osallistua. Pelien kesto on noin kolme tuntia.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Valitsin Enkelten verta kirjan viime vuoden science fiction -haasteen ympäristökatastrofi teokseksi ja luinkin sen aika alkuvaiheessa. Silti kirjoitan siitä vasta nyt ja hiukan vastahakoisesti sillä ennakko-oletusteni vastaisesti en pitänyt siitä lainkaan. Olen tainnut täällä blogissa lytätä jonkun englanninkielisen teoksen mutta periaatteessa ajattelen että on turha kirjoittaa kirjasta josta ei löydä mitään hyvää.

No toisaalta Johanna Sinisalon teoksessa on paljon hyvää. Se on erittäin taitavasti, suorastaan loistavasti kirjoitettu kirja jonka lukemisesta nauttii varmasti monikin joka ei pidä tieteiskirjallisuudesta sinänsä. Aihe on myös tärkeä mutta tästä alkaakin jo se miksi kirja oli minulle täysin väärä. En pidä siitä että minulle saarnataan ja väännetään rautalangasta ja itse koin kirjan paikoittain jopa tietokirjamaisena tai ainakin mielipidekirjamaisena enemmän kuin kaunokirjallisena. Idea laittaa kirjaan nettikirjoittelua jossa selitetään faktoja on toimiva ja mutta sitä on aivan liikaa suhteessa muuhun tekstiin. Lisäksi osa kirjoituksista tuntuu vähän epäaidoilta, osa hyvinkin autentisilta eli se on hyvin epätasaisesti toteutettu. Aihe oli sellainen että siitä jo tiesinkin sen mitä kirjassa kerrottiin ja jos haluan lukea faktaa niin luen sitten mieluummin tietokirjaa en romaania.

Toinen asia joka kirjassa silitti minua vastakarvaan oli sen naiskuva. Jos kirjassa ei olisi ollut naisia ollenkaan olisi se minun kannaltani ollut parempi. Päähenkilön suhde miespuolisiin sukulaisiin oli hienosti ja monipuolisesti kuvattu. Mutta kirjan naiset, muistaakseni kokonaiset kolme hahmoa olivat kaikki harvinaisen kanamaisia ja muutenkin paperinohuesti kuvattuja. Minulle tuli sellainen olo että kirjalle haluttiin vain mieslukijoita, etten ollut tervetullut sen sivuille.

Jos tämä ei olisi ollut haaste-kirja olisin ehdottamasti jättänyt tämän kesken kirjan ja en olisi lukenut omasta mielestäni kirjan kauneinta lukua. Viimeinen luku oli kathartisen kaunis ja melkein annoin anteeksi aikaisemman tylsistymisen faktojen parissa sekä kirjan misogyynisyyden. Mutta mitä pidemmän aikaa kuluu siitä kun luin kirjan sitä enemmän minua harmittaa että näin hyvän kirjan naiskuva on niin kammottava.

Risto Isomäki Entressen kirjastossa 2.10.

kuva: Ville Palonen 2005
Yksi suomalaisen tieteiskirjallisuuden suurimmista nimistä, Risto Isomäki, oli syksyisenä keskiviikkoiltana vieraana Entressen kirjastossa. Isomäki kertoi kiinnostavalla tavalla tieteestä kirjojensa takana. Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja ja työskennellyt tiedetoimittajana. Hän havaitsi kuitenkin, että kylmillä faktoilla ei tavoiteta niin montaa ihmistä kuin kaunokirjallisuudella. Kun tietoon ei liity tunnetta, se unohtuu nopeasti. Siksi hän ryhtyi kirjoittamaan kaunokirjallisuutta tärkeiksi kokemistaan aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta ja ydinenergiasta. Hän pitää Litium 6 -romaania pääteoksenaan.

Isomäki on posittivisesti yllättynyt siitä, kuinka nopeasti auringon käyttö sähkön lähteenä on levinnyt, vaikkei se olekaan tapahtunut hänen ennustamallaan tavalla. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä hän on ollut pessimistisempi 10 vuotta sitten, nyt hänen mielestään on vielä toivoa. Päästöjen vähentäminen ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan tarvitaan panostusta liian hiilidioksidin sitomiseen. Hiilidioksidin määrää ilmakehässä voi vähentää mm. lisäämällä puidenistutusta. Isomäki suosittelee tutustumaan James Hansenin kirjoituksiin aiheesta (Helmetistä löytyy yksi e-kirja).

Kun Isomäeltä kysyy lukusuosituksia, hän suosittelee Stanislav Lemin Solarista, Voittamatonta ja Paluu tähdistä. Herman Hessen Siddharthaan hän kertoo palaavansa aina säännöllisin väliajoin.

Tällä hetkellä Isomäki kirjoittaa seuraavaa kirjaansa, jonka aiheena on kielitiede. Miten suomensukukielten muutto Uralin mutkasta tapahtuikaan? Lähteinään hän on käyttänyt mm. David W. Anthonyn kirjaa The Horse, the Wheel, and Language ja Renate Rollen The world of Scythians. Eikä tarvitse pelätä tarinoiden loppuvan tähän: hänellä on neljä eri romaaniaihiota odottamassa vuoroaan. Suurin osa hänen kirjoistaan vaatii paljon taustatyötä, ja hän arvioi, että jos hän tekisi kerralla työtä vain yhtä kirjaa varten, kirjojen välillä menisi viitisentoista vuotta.

Isomäen haave on joskus kirjoittaa kirja jättiläiskalmareista, sillä merenpohja on edelleen meille tuntematonta aluetta ja jättiläiskalmarit saattavat hyvinkin hallita koko planeettaa – me emme vain tiedä sitä…

Scifi-haaste: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras olisi sopinut aika moneenkin kategoriaan, mutta koska en etukäteen tiennyt siitä paljoakaan valitsin sen ympäripyöreästi aikuisten scifiksi. En yhtään kadu kirjan lukemista mutta sen valitsemista haastekirjaksi kadun, sillä nyt joudun paljastamaan tyhmyyteni ja sen miten vähän opin pitkän fysiikan tunneilla. Enimmäkseen olin kirjaa lukiessa siis pihalla kuin lumiukko, enkä edes tiedä milloin se johtui puutteellisista tiedoistani ja milloin siitä ettei kirjan päähenkilökään tiennyt mistä oli kyse.

Hetken jo onnittelin itseäni siitä että tajusin teoksen Arsène Lupin -viittaukset kunnes tajusin että jo alkusivulla on lainaus josta sen olisi voinut aavistaa. Lupin oli yksi lapsuuteni suosikeista joten se oli mielestäni hauska lisä kiehtovassa kieputuksessa. Kirjan jännittävyys piti minut loppuun asti otteessaan siitäkin huolimatta että en oikein pysynyt kiemuroiden perässä. Olen miettinyt että auttaisiko yhtään jos lukisin sen uudestaan englanniksi sillä Wikipediasta näyttää löytyvän englanninkieliseltä puolelta sanasto kirjan käsitteisiin. Joka tapauksessa aion lukea kirjan vielä uudestaan ennenkuin luen syksyllä ilmestyvän jatko-osan.

Suosikkihenkilöitäni kirjassa olivat arvoituksellinen Mieli ja hänen elävä avaruusaluksensa Perhonen. Odotan kovasti saavani tietää heistä lisää. Joskus kun mysteeri selviää siitä seuraa pettymys mutta olen aika varma ettei se päde tämän trilogian suhteen.