Tag Archives: scifi-haaste

Scifi haaste: R.U.R

Karel Câpek : R.U.R – Rossum’s Universal Robots on mulla kategoriassa Science fiction -klassikko jonka pitää olla julkaistu ennen vuotta 1950.

1920-luvulla julkaistu kirja on näytelmä ja siksi sen lukeminen tuotti minulle alkuun hankaluutta. En ole koskaa (häpeäkseni tunnustan) lukenut näytelmäkirjallisuutta. Totuin kuitenkin tyyliin, vaikka välillä en oikein muistanut kuka oli kukakin. Onneksi tässä kirjassa sillä ei loppujen lopuksi ollut niin suurta merkitystä.

Näytelmä kertoo yhtiöstä joka valmistaa robotteja ihmisten avuksi. Robotit näyttävät ihmisiltä oikeine ihoineen ja hiuksineen. Kuitenkaan tunteita niille ei ole kehitetty.
Välillä kirjassa tuli esille vanhanaikainen naisen asema ja kirjoitustyyli, mutta muuten kirja voisi olla aika uusikin. Idea ja jotenkin tekniikan ideointi on sitä tasoa, että niitä ei ole vielä tänä päivänäkään markkinoilla. Tosin sähkeet on vaihtunut e-mailiin ja puheluihin.
Mielenkiintoista on, että tutkiessani kirjan tietoja lähemmin internetistä, niin Wikipedian mukaan Karel Câpek (tai ennemmin hänen veljensä) esitteli maailmalle/englannin kielelle sanan “robotti”.

Kirja oli mielestäni ajaton ja mietin vain melkein koko ajan että näytelmänä tämä olisi varmasti hyvä ja menisin katsomaan 🙂

Scifi-haaste: Marissa Meyer: Cinder

Marissa Meyerin Cinder aloittaa The lunar chronicles -sarjan. Jippona on, että jokainen kirja pohjaa tunnettuun satuun. Cinderin taustalla on Tuhkimo. Seuraavat kirjat, joiden on tarkoitus ilmestyä vuoden välein, ovat Scarlett (Punahilkka), Cress (Tähkäpää) ja Winter (Lumikki). Idea on mielestäni erittäin kiinnostava, vaikka näitä satujen uudelleenkirjoituksiahan on satoja.

Tässä versiossa Tuhkimomme on kyborgi, joka asuu tulevaisuuden Pekingissä, noin 100 vuotta neljännen maailmansodan jälkeen. Hän ei tiedä vanhemmistaan, kasvatti-isä on kuollut ja äitipuoli pitää häntä taakkana, vaikka Cinderin mekaanikon taidot ovat talouden ainoa tulonlähde. Cinderillä on tietysti myös kaksi sisarpuolta, jotka pääsevät tanssiaisiin – äitipuoli luonnollisesti kieltää Cinderiä menemästä häpeään vedoten – kyborgien asema yhteiskunnassa on alempi kuin ihmisten. Monet sadun tutuista kohdista saavat uuden vastineen tässä hilpeässä uudelleen kerronnassa.

Tarinan juonen arvasi jo jossain ihan alkupuolella kirjaa, mutta ei se menoa haitannut. Sujuvaa tarinaa lukee mielellään, ja juuri tuttujen ainesten bongailu tekee lukemisesta mielekästä ja hauskaa, kun etukäteen jo miettii, mitenhän se-ja-se-elementti tässä tarinassa esiintyy.

En pidä tätä minään ihmeellisenä merkkiteoksena, mutta todennäköisesti tulen lukemaan myös jatko-osat. Viihdyttävää ja hauskaa kerrontaa.

Scifi-haaste: Wilhelmina Baird: CrashCourse

Kyberpunk-kirja oli minulle etukäteen suuri kynnys. Olin aloittanut pari kertaa kyberpunkin suurimman klassikon, William Gibsonin Neurovelhon, mutta aina se oli jäänyt kesken. Meerit lupasi lainata minulle omasta hyllystään hänen suosikkikirjoihinsa kuuluvan Wilhelmina Bairdin CrashCoursen ja lupasin antaa kyberpunkille uuden mahdollisuuden. Ikävä kyllä näistä kirjoista on painokset loppu emmekä näin ollen voi hankkia niitä kirjastoon, Omenasta löytyy kolmas osa.

Kirja alkaa hieman hitaasti esitellen meille päähenkilöt: varas Cassandra, prostituoitu Dosh ja kuvanveistäjä Moke asuvat yhdessä jonkinlaisessa polyamorisessa suhteessa. Maailma on jakautunut: ultrarikkaat asuvat ylellisyydessä ja viihdyttävät itseään elävästä elämästä kuvatuilla elokuvilla, joista heille välittyy myös näyttelijöiden tunteet; pelko, ilo, kipu ja nautinto. Koska kolmikkomme toivoo pääsevänsä parempaan elämään jonnekin maapalloa parempaan paikkaan, eikä muuttamiseen tarvittavaa rahaa tule riittävästi pääasiallisilla ammateilla, he suostuvat lähtemään mukaan tällaiseen elokuvaprojektiin.

Helppoa rahaa ei ole olemassa, kuten ei tässäkään kirjassa. Varsinkin Dosh sankarillisuudessaan on varsinainen typerys, mutta koska Cassandra rakastaa häntä, ei poisjättäytyminen ole hänellekään mahdollista. Paljoa enempää ei voi juonta pilaamatta kertoa!

Kirjan kuvaama maailma on pelottava dystopia, jossa rikkaat ovat eristäytyneet omille alueilleen, keskiluokka koettaa olla tietämättä alaluokasta ja alaluokka hakee mitä erikoisempia tapoja pitää elämänsä siedettävänä ja hakee pakotietä tavalla tai toisella. Minulle ei oikein käynyt ilmi onko lähinnä alaluokassa esiintyvät mutaatiot / kyborgiominaisuudet (jotka toivat mieleeni Miévillen Perdido Street Stationin, tosin tämähän on huomattavasti aikaisemmin ilmestynyt, vuonna 1993, onkohan Miévillelle tuttu kirja) itse valittuja vai yläluokan huvikseen tekemiä. Ehkä se avautuu trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan seikkailullisuus ja kiinnostava sivuhahmo Swordfish saavat minut lukemaan myöhemmätkin osat, varsinkin kun minulle luvattiin, että Sword saa jatkossa suuremman roolin. Lopullinen tuomio: viihdyttävä seikkailu, jossa esiintyvä maailma oli pelottavalla tavalla mahdollinen.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla

Haasteen ensimmäisen etapiksi eli nuorille suunnatuksi science fiction kirjaksi minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Routasisarukset (kirjoittanut Eija Lappalainen ja Anne Leinonen) tai Nälkäpeli (kirjoittanut Suzanne Collins). Molemmat ovat nuorille suunnattuja dystopioita, joten kun Nälkäpelissä oli varausjonoa päädyin jättämään sen kymmenenteen kategoriaan (dystopia, utopia) luettavaksi, sillä putkiaivoisena ihmisenä ajattelin että kirjat tulee lukea haasteen listaamassa järjestyksessä. Nyt kuitenkin käsittelen molemmat kirjat, koska ehdin jo lukea Nälkäpelinkin.

Routasisarusten Utu ja Marras eivät ole biologisia sisaruksia, sillä kirjan maailmassa ihmiset eivät saa lisääntyä vapaasti mutaatioiden pelossa vaan heidät nuorena steriloidaan. Myöhemmin kun he perustavat perheen he saattavat saada kasvatettavakseen kasvattilapsen, joka on luotu koeputkihedelmöityksellä ja kasvatettu tiinettärien kohdussa.

Sinänsä molempien kirjojen maailman todellisuus siitä, että pieni vähemmistö elää yltäkylläisyydessä riistäen suurta enemmistöä on enemmänkin allegoria nykymaailmasta kuin dystopia minun mielestäni. Routasisaruksissa melkein kaikki kuitenkin elävät siinä todellisuudessa, että heidän oikeutensa lisääntymiseen otetaan pois. Tiinettärillä vihjataan olevan valtaa juuri siksi, että he päättävät kenen sukusoluista lapset tehdään ja kenelle ne annetaan kasvatettaviksi.

Itse koen aika epärealistena ajatuksen siitä, että valtaapitävät synnyttäisivät sarjassa lapsia, joista heti luopuisivat. Tai ainakin silloin heidän pitäisi olla hiukan enemmän henkisesti vinksallaan kuin kirjan tiinettäret. Muuten kirjan maailma on minusta looginen ja mielenkiintoinen jatkumo nykyisyydestä.

Kirjassa käytetään jaksoja, joissa näkökulma vaihtelee Udun ja Marraksen välillä. Taitavalla kirjoittajalla tälläinen voi olla hyvä keino näyttää asioiden eri puolia, mutta tässä minun mielenkiintoni tahtoo lopahtaa kun kuvataan asioita Marraksen näkökulmasta. Hänen hahmonsa ei jaksa kiinnostaa minua tarpeeksi.

Routasisarusten alun teksti miellyttää minua täyteläisyydellään, mutta loppua kohti se muuttuu tempoilevammaksi ja ylimalkaiseksi. Tapahtumat ja tunteet todetaan eikä niitä kuvailla tarpeeksi, ihan kuin aika tai inspiraatio olisivat loppuneet kesken.

Sen sijaan Suzanne Collinsin Nälkäpeli oli tasaisen laadukkaasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Vaikka lopputuloksen melkein arvasikin niin silti teksti koukutti lukemaan kirjan nopeasti loppuun. Erinomainen viihdekirja, mutta en oikeastaan saanut siitä mitään pohdittavaa toisin kuin Routasisaruksista. Routasisaruksen ideat olivat minulle uusia ja mielenkiintoisia, mutta Nälkäpelin idea taas muistutti minusta Battle Royalen ideaa ja siinä se on toteutettu mielestäni enemmän ajatuksia herättävästi.

Nälkäpelin tyylistä huomasi selvästi, että se oli nuortenkirja mutta Routasisarusten suhteen oli pakko googlata että olihan se nuortenkirja. Vaikka siis Nälkäpeli oli minusta kirjoitusteknisesti parempi niin silti enemmän minua kiinnostaa Routasisarusten maailma. Todennäköisesti luen jatko-osat molemmista.

Scifi-haaste: J. Pekka Mäkelän Karsta

Fantasiaryhmä päätti vastata Taikakirjainten science fiction -haasteeseen. Ennätin ensimmäiseksi arvostelijaksi 🙂

J. Pekka Mäkelä on yksi Suomi-scifin harvoja edustajia. Tarkoituksenani on ollut lukea kaikki hänen kirjansa, tämän luettuani enää esikoisteos 391 on lukematta. Sehän muuten sopiikin hienosti haasteen aikamatkakohtaan, joten tämän vuoden aikana tulee siis tämäkin puute korjattua!

Karsta on ilmestynyt vuonna 2009. Jotenkin sen lukeminen oli jäänyt ja ehkä hyvä niin, sillä kirjan ksenofoobisuus tuntuu iskevän nyt persujytkyn jälkeisessä Suomessa kovempaa kuin mitä se olisi tehnyt aiemmin. Tieteiskirjallisuus on parhaimmillaan vetäessään paralleeleja todellisuuden ja kuvitelman välille, ja siinä J. Pekka on onnistunut oikein loistavasti.

Karstassa ihmiskunta on käynyt sotaa muita kulttuureita vastaan ja ottanut selkäänsä oikein kunnolla. Sotakorvauksena ihmisten tulee raivata sodan romut pois aurinkokunnasta. Ihmisille on myös asetettu rajoituksia käytettävissä olevasta tekniikasta. Talvisodan jälkeinen Suomikin tulee näin kätevästi mieleen.

Kirjan päähenkilö Tria on androgyyni hahmo, joka ei halua paljastaa sukupuoltaan. Eipä sillä mitään merkitystä olekaan, vaikka niin sukupuoli kuin seksuaalinen suuntautuminenkin merkitsee joillekin enemmän kuin toisille, jopa siinä määrin että Tria herättää paheksuntaa. Myöskin kovin ajankohtainen teema. Itsetuntemus ja itseluottamus – olennaisia asioita kaikille mietittäväksi.

Kirja sijoittuu avaruusalukselle, joka on raivaamassa romuja Jupiterin ympäristöstä. Avaruusaluksella tapahtuu, ihmissuhteet ovat rajoittuneita mukana oleviin henkilöihin, joiden motiivit vaihtelevat. Keitoksessa on mukana suljetun paikan mysteeriä, joten ei tämä pelkkää filosofiointia ole. Ja mitä sieltä avaruudesta lopulta löytyykään?

Jos pidät Suomi-scifiä jonain alempana ja huonompana lajina, suosittelen tutustumaan J. Pekan kirjoihin.