Tag Archives: scifi-haaste

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Valitsin Enkelten verta kirjan viime vuoden science fiction -haasteen ympäristökatastrofi teokseksi ja luinkin sen aika alkuvaiheessa. Silti kirjoitan siitä vasta nyt ja hiukan vastahakoisesti sillä ennakko-oletusteni vastaisesti en pitänyt siitä lainkaan. Olen tainnut täällä blogissa lytätä jonkun englanninkielisen teoksen mutta periaatteessa ajattelen että on turha kirjoittaa kirjasta josta ei löydä mitään hyvää.

No toisaalta Johanna Sinisalon teoksessa on paljon hyvää. Se on erittäin taitavasti, suorastaan loistavasti kirjoitettu kirja jonka lukemisesta nauttii varmasti monikin joka ei pidä tieteiskirjallisuudesta sinänsä. Aihe on myös tärkeä mutta tästä alkaakin jo se miksi kirja oli minulle täysin väärä. En pidä siitä että minulle saarnataan ja väännetään rautalangasta ja itse koin kirjan paikoittain jopa tietokirjamaisena tai ainakin mielipidekirjamaisena enemmän kuin kaunokirjallisena. Idea laittaa kirjaan nettikirjoittelua jossa selitetään faktoja on toimiva ja mutta sitä on aivan liikaa suhteessa muuhun tekstiin. Lisäksi osa kirjoituksista tuntuu vähän epäaidoilta, osa hyvinkin autentisilta eli se on hyvin epätasaisesti toteutettu. Aihe oli sellainen että siitä jo tiesinkin sen mitä kirjassa kerrottiin ja jos haluan lukea faktaa niin luen sitten mieluummin tietokirjaa en romaania.

Toinen asia joka kirjassa silitti minua vastakarvaan oli sen naiskuva. Jos kirjassa ei olisi ollut naisia ollenkaan olisi se minun kannaltani ollut parempi. Päähenkilön suhde miespuolisiin sukulaisiin oli hienosti ja monipuolisesti kuvattu. Mutta kirjan naiset, muistaakseni kokonaiset kolme hahmoa olivat kaikki harvinaisen kanamaisia ja muutenkin paperinohuesti kuvattuja. Minulle tuli sellainen olo että kirjalle haluttiin vain mieslukijoita, etten ollut tervetullut sen sivuille.

Jos tämä ei olisi ollut haaste-kirja olisin ehdottamasti jättänyt tämän kesken kirjan ja en olisi lukenut omasta mielestäni kirjan kauneinta lukua. Viimeinen luku oli kathartisen kaunis ja melkein annoin anteeksi aikaisemman tylsistymisen faktojen parissa sekä kirjan misogyynisyyden. Mutta mitä pidemmän aikaa kuluu siitä kun luin kirjan sitä enemmän minua harmittaa että näin hyvän kirjan naiskuva on niin kammottava.

Scifi-haaste: Lois McMaster Bujold: Mirror dance

Pitkästä aikaa multa scifi-haastekirja. Pari muutakin on luettuna, katsotaas ehtiikö niitä kirjoittaa tämän vuoden puolella. Yhteisvoiminkaan emme taida saada tätä haastetta suoritettua, koska kaksi kategoriaa on vielä täyttämättä. Toiseen näistä olen kirjan lukenut, mutta moderni klassikko puuttuisi vielä…

Mutta tämä kirja menee siis kategoriaan Hugo-voittaja.

Kesän Finncon-vieras, Lois McMaster Bujold, on yksi suosikkikirjailijoitani. (Jos on ihan pakko nimetä Top 3, niin Robin Hobb, Bujold ja Steph Swainston.) Mirror dance on osa Bujoldin Vorkosigan-sarjaa, sieltä keskeltä, joten tästä ei ehkä kannata aloittaa lukemista (vaikka hän itse sanookin, että yrittää aina tehdä jokaisesta kirjasta sellaisen, että se toimii myös yksin). Mirror dancen erityisenä rasitteena lisäksi on, että sen taustatapahtumat on tarkemmin selvitetty kirjassa Brothers in arms.

Juonen selvittäminen olisi niin spoileripitoista, että lienee parempi jättää se kokonaan syrjään. Mitä sitten voin kertoa Mirror dancesta? Ainakin sen, että siinä kuvataan mielestäni erittäin hyvin epätoivoisen ihmisen sielunmaisemaa. Pohdinta siitä, miten identiteetti rakentuu, kuinka kidutus vaikuttaa ihmiseen ja miten selviytyä syyllisyydentunnosta on monessa kohtaa varsin rankkaa luettavaa. Minulla on sellainen käsitys, että Vorkosigan-sarjaa pidetään yleisesti hieman helppona luettavana “sellaista seikkailua avaruudessa” mutta minä en voi olla samaa mieltä. Kevyehkön kuoren alta löytyy paljon mietittävää erityisesti moraalin ja etiikan kannalta. Henkilökuvaajana Bujold onnistuu luomaan saman illuusion: toisaalta voi pitää monia hänen hahmojaan stereotyyppeinä, mutta pinnan alla he ovat jotain muuta, tai ainakin enemmän kuin kaksiulotteisia.

Oma suositukseni Vorkosigan-sarjan lukujärjestykseen on, että aloitat kronologisesta alusta eli suomeksikin löytyvästä Kunnian sirpaleita -kirjasta. Sitä lukiessa kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että se on tekijänsä esikoinen ja näin ollen vielä ehkä hieman harjoittelukappale. Jos taas haluaa lähteä suoraan Miles Vorkosiganin seikkailuihin, voi aloittaa The warriors apprentice -kirjasta ja lukea hänen vanhempiensa vaiheet myöhemmin. Helmet-kirjastosta löytyy Vorkosigan-sarja lähinnä kätevinä omnibusniteinä, jolloin lukemista ei tarvitse aina joka väliin keskeyttää. Niin koukuttavia ne ovat, että kannattaa kokeilla vaikka joulunpyhinä! Baen booksin sivuilla voit käydä lukemassa kirjojen avauskappaleita.

Uutuuslistausta kaipaaville huonoja uutisia: voin jotain yrittää raapia kasaan joulun aikoihin, mutta kattavuutta en voi luvata. Pitkä kirjoitustauko ja kiire ovat johtuneet siitä että meillä on teille kivoja uutisia kerrottavana ihan pian 😉 Tai olette ehkä jo huomanneetkin Helmetin tiedoissa jotain uutta?

Scifihaaste: Everworld

Everworld putosi mulla kohtaan 9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi.

Oon lukenu K.A Applegaten Everworld sarjaa pitkin matkaa aina välillä. Aloitin jo nuorena sarjan ja se oli aina sellainen “täytelukeminen”. Jollei ollut mitään ns. kunnon luettavaa niin tartuin näihin kirjoihin pitkin hampain ja luin ne. Kirjoja on yhteensä ilmestynyt 12 ja kaikki on suomennettu.

Everworld kertoo rinnakkaisuniversumista johon jumalat muuttivat ja veivät mukanaan satuolennot sekä muutamia ihmisiä palvelemaan heitä. Everworldin ja normaalin maan välillä oli aikoinaan portti auki koko ajan, mutta se sulkeutui. Everworldiin on pesiytynyt myös Ka Anor niminen heppu joka popsii jumalia ruoakseen. Loki haluaa avata portin taas maailmojen välille, jotta jumalat voisivat muuttaa takaisin maapallolle ja Ka Anor saisi jäädä yksinään hallitsemaan Everworldia.
Senna on yksi maapallolla asuva tyttö, joka on noita ja hänen avullaan portti maailmojen välillä saataisiin auki. Loki onnistuukin nappaamaan Sennan, mutta perässä viilettää portin läpi 4 muutakin nuorta. Christopher, April, Jalil ja David. Senna ja April ovat siskopuolia ja Senna on seukannut sekä Davidin että Christopherin kanssa. Hänellä on myös kyky hallita miehiä koskettamalla heitä.
Aina kun nuoret nukahtavat Everworldissa, he ovat taas henkisesti oikeassa maailmassa. “Ruumiit” kuitenkin tekevät jokapäiväisiä askareita ja käyttäytyvät normaalisti. Kun nuoret “palaavat ruumiiseensa” he eivät oikeasti kuitenkaan muista mitään. Everworldissa hereillä ollessaan heillä ei ole mitään hajua mitä oikeassa maailmassa tapahtuu.

Kirjat olivat tosiaan minulle täytelukemista, mutta aina kun sain tartuttua kirjaan, en enää halunnutkaan laskea sitä. Olen myös sortunut seilaamaan antikvariaateissa ja metsästämään itselleni näitä. Kirjoissa on paljon outouksia ja ällötyksiä, koukuttavaa jossain määrin 🙂 Kirjasarja on mielestäni ihan hyvä ja sopii täytelukemiseksi erittäin hyvin ohuiden kirjojen ansiosta. Kirjoissa tapahtuu melko paljon ja tuttuja jumalia ja satuhahmoja ja velhoja tulee vastaan tasaiseen tahtiin.

Scifi haaste : Divergent

Valitsin Veronica Rothin Divergentin edustamaan osiota  Apokalyptinen / Dystopia / Utopia scifihaasteessa.

Kirja on kovin hypetetty ja olen kuullut siitä paljon…en kuitenkaan odottanut siltä kovin paljoa (takakannen teksti oli enemmänkin luotaantyöntävä kuin houkutteleva).

Elämme maailmassa jossa asukkaat on jaettu “puolueisiin”. Niitä on 5 ja jokainen edustaa jotain, jonka ihmisinä laskemme hyviksi puoliksi. On Rohkeita, rehellisiä, älykkäitä, epäitsekkäitä ja rauhaa rakastavia. Jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa yhteisössä, jonka hallitusta pyörittää epäitsekkäät ihmiset.

Kirjan päähenkilönä on 16 vuotias Tris, “oikealta” nimeltään Beatrice. Tris on syntynyt epäitsekkäiden klaaniin, mutta jokainen joutuu 16 vuotiaana testien jälkeen valitsemaan jääkö kotiin vai muuttaako muualle. Puoluetta vaihtanutta pidetään petturina ja harvoin enää on koskaan yhteydessä perheeseensä.

Maailma menee sekaisin ja epäitsekkäistä tulee itsekkäitä, rohkeista brutaaleja ja älykkäät muuttuu vallanhimoisiksi. Punnitaan mikä on totta, mihin ja kehen voi luottaa.

Itselleni tämä kirja oli…meh…se oli vain meh…
En saanut kiinni mistään tunteesta. Tunsin sitä lukiessani samaa kuin katsoessani Hellboy elokuvaa. Liian vähän komediaa ollakseen hauska ja liian vähän/liian kevyttä toimintaa ollakseen actionia. Kirjassa oli myös liian vähän romantiikkaa ja liian kevyitä tunteita herättääkseen minussa mitään. Toimintakohtaukset kirjassa eivät aiheuttanut sydämentykytystä ja unettomia öitä, niinkuin esim. Nälkäpelin kanssa minulle kävi.
Myöskin romantiikka meni hassuksi…tyttö joka on koko ikänsä ollut “ei mitään”, ei ole tuntenut ja nähnyt rakastumista ja sen sellaista höttöä, niin huomaa kuitenkin heti että joku poika katsoo häntä “sillä tavalla”. Mutta sitten kun herra ihana katsoo häntä ja silittelee päätä jne. niin ollaan niin tyhmiä eikä ymmärretä mistään mitään.
Yhteiskunta oli rajoitettua, mutta ei tarpeeksi minun makuuni. Kirjassa ei ollut mitään tarpeeksi minun makuuni…kaikki hieman puolitiessä.
Ja Four…poika nimeltä Four… *facepalm*

Yksi asia joka häiritsi suuresti oli stereotypioiden käyttö noissa puolueissa. Älykkäillä oli rillit, epäitsekkäät verhoutu harmaaseen ja oli näkymättömiä, rauhaa rakastavat rämpytti kitaraa nuotiolla ja rohkeat (=pelätyt myös) oli lävistettyjä ja tatuoituja ja pukeutuivat mustaan.

Kirja oli ok, mutta minusta se jo loppui…en tiedä mitä kakkososalla on annettavaa. Mutta ehkä tämä sarja paraneekin! 😀

Scifi-haasteessa Otsuichin novelli Song of the sunny spot

En tiedä rikkooko tämä haasteen sääntöjä mutta koska halusin kirjoittaan Ostuichin novellikokoelmasta Zoo ja siinä sattui kauhunovellien seassa olemaan yksi tieteisnovelli niin valitsin sen 7. haasteen kohteeksi sillä sen minä-päähenkilö on androidi.

Kokoelman kaikki novellit käsittelevät kuolemaa, useimmat syyllisyyttä ja jotkut menetystä. Kaikki minun tuntemani kauhun alalajit löytyvät novellien joukosta ihan kuin kirjailija olisi halunnut järjestelmällisesti käydä ne kaikki lävitse. Osa novelleista käsittelee kuolemaa hyvinkin tuoreesti ja mielenkiintoisesti mutta osa tuntuu sisällöltään liiankin tutulta aasialaisista kauhuelokuvista.

Song of the sunny spot’in teema on myöskin kuolema mutta novelli on hyvin viaton ja kaunis vaikkakin samalla surumielinen ja hiukan ahdistava. Tämä saattaa olla hyvinkin henkilökohtainen kokemus mutta siinä toteutuu kaikki mitä taiteelta toivon: esteettistä elämystä, sitä että se vaikuttaa tunteisiini ja että aivoissa syntyy vähintäänkin uusien ajatusten aihioita.

Uutena olemme saaneet juuri kokoelmiin saman kirjailijan teoksen Summer, fireworks, and my corpse.

Scifi haaste : Auringon lapsi

Valitsin Hugo voittaja kirjakseni Piers Anthonyn Auringon lapsi.
Ihan ekaksi pitää todeta, että kirjaa lukiessani useammankin kerran pulpahti päähän ajatus, “nyt taas muistan miksi luen lasten fantasiaa”.

Pidän kyllä esimerkiksi useista toimintaleffoista ja -kirjoista, mutta silkka väkivalta, orjuuttaminen ja raiskaukset ei ihan saa oloani tuntemaan mukavaksi…

Kirja kertoo Aton nimisestä miehestä, joka on joutunut Chthon vankilaplaneetalle rakastuessaan väärään olentoon. Chthon on vankila kaikkein kamalimmille ja pelottavimmille rikollisille, joka saa miettimään kirjailijan suhdetta rakkauteen. Olento johon Aton rakastuu on minionetti, täydellinen ja lumoava vähän niinkuin nymfit, katsot niin lumoudut.

Kirjassa oli paljon naisia, joiden kohteleminen sai miettimään että minkälainen suhde kirjailijalla on naisiin…tai ennenkaikkea äitiinsä. Hieman kieroutunut ehkä… Osa naisista eli jotta he voisivat tulla pahoinpidellyiksi, ja osa oli ilmiselviä “leluja” miehille. Pari naista kuvattiin vahvatahtoisiksi ja heitä kohtaan oli kunnioitusta. Myöskin välillä tuntui että ainakin päähenkilö pelkäsi naisia, koska piti heitä jollain tapaa voimakkaampina kuin miehiä ja siksi alisti heitä.

Kirjassa oli paljon kaikkea, ehkä liian paljon. Aikajanakin hyppi menneisyyden ja nykyhetken välillä. Asia olisi ihan ok, mutta välillä unohti mitä nykyisyydessä tapahtuikaan ja mitä menneisyydessä oli tapahtunut, että tämä asia oli nyt näin. Liian paljon jäi minulta kesken ja tuntui että kirjailija oli itsekin unohtanut jotkin asiat kertoa laajemmin (tai sitten päättänyt ettei se ollutkaan oleellista).

Pongasin yhden hyvä keksinnön joka olisi aivan mahtava saada kirjastoihin! Tässä kirjassa oli kirjastossa sellaiset hälytykset, että kun kirja laitettiin takaisin väärään paikkaan, alkoi hälytyskellot soimaan ja “tarkastaja” tuli tuimana hyllyvälistä 😀

Kaiken kaikkiaan en pitänyt kirjasta oikeastaan yhtään. Lähinnä väkivaltaisuuden ja naisten leluttamisen takia.

Scifi haaste: Nuorten scifi

Ensin mun piti lukea tähän Lauren Oliverin Pandemonium, mutta totesin että kakkososaa on vaikea arvostella paljastamatta ykkösosasta kohtia.
Toisena vaihtoehtona yritin lukea 172 tuntia kuussa, mutta luovutin senkin suhteen ja annan sille uuden mahiksen myöhemmin.

Päädyin lopulta hyllyjä kiertäessäni Salla Simukan Jäljellä teokseen. Takakannen teksti on kauhuleffoja muistuttava, “kannattaa varoa mitä toivoo”, suurin osa ihmisistä on varmaan toivonut joko muiden ihmisten katoavan tai itse haihtuvansa savuna ilmaan.

Emmi on Potentiaali, joku joka ei kuulu mihinkään. Helppo samaistua ja se on yksi asia joka tökkii nykyään kirjoissa…ei siis pelkästään tässä. Mitään sanomattomat naispäähenkilöt jotka on luotu (ehkä) vain koska silloin se saa suuremman joukon lukemaan eikä juuri aiheuta mielipiteitä, koska kaikki voivat samaistua.
Pieni merenneito on vahvasti läsnä kirjassa, sekä muut vanhat sadut. Kirja tuntui olevan tästä ajasta, lukuunottamatta muutamaa pienen pientä seikkaa, kuten ryhmät jotka jaottelivat ihmiset, kummalliset karkit tai muut sellaiset.

Aika kului välillä jännästi ja kun luulin, että aikaa oli mennyt useita viikkoja, niin sitä olikin kulunut vain pari päivää. Myös kun kuvittelin, että kyseessä oli pari päivää, niin puhuttiin jo kuukausista.
Pidin kovin siitä, että oltiin Suomessa ja “tutuissa” maisemissa, oli helpompi keskittyä tapahtumiin kun ei pitänyt muistaa “mites se rautatientori olikaan kuvailtu”.

Kirja oli ihan hyvä mielestäni, ei mitenkään erikoisen tunteita herättävä, ajattelin kuitenkin lukea kakkososan (ja rakastan molempien kansia!) 🙂

Scifi-haaste: Lauren Oliver: Delirium

Minulle oli niin kovasti kehuttu Lauren Oliverin Deliriumia, että pakkohan siihen oli tarttua. Suomenkielisen kirjan alaotsikko on Rakkaus on harhaa, sillä Deliriumin perusjujuna on, että rakkaus on tauti. Parannuskeinona on leikkaus 18 vuoden iässä, jonka jälkeen tauti ei voi enää tarttua. Mikäli sattuu rakastumaan nuorempana, saatetaan leikkausta aikaistaa. Koulussa luetaan Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteosta, joka ilmeisesti suojaa pitkälti teini-ihastumisilta – itse muistan olleeni alle 18-vuotiaana vakavammin ihastunut ainakin tusinan kertaa.

Kirja sijoittuu Portlandin (Maine) kaupunkiin, johonkin epämääräiseen aikaan jonkinlaisen tuhon jälkeen. Yhdysvallat on ilmeisesti edelleen jossain määrin olemassa, mutta jos kaupungin ulkopuolella olevassa Korvessa pystyy asumaan suuri joukko vastarintaliikkeen ihmisiä, ja piikkilanka-aidat pitävät muut “turvassa” kaupungin sisäpuolella, matkustaminen on ilmeisesti varsin rajoitettua. Näissä jenkkidystopioissa minua aina häiritsee se, ettei ole minkäänlaista mainintaa siitä, onko missään muualla maapallolla enää ketään ja jos jotain tällaista tyhmää tapahtuu jenkkilässä, eikö vastarintaliikkeellä ole tukijoita muualla ja eikö kannattaisi lähteä vaikka Kanadaan jne jne. Tämä kirja varsinkin sijoittuu mielestäni erittäin epäuskottavaan maailmaan. Koko ajatus rakkauden tautiluokittelusta on niin päätön, että en missään vaiheessa päässyt mukaan kirjan tapahtumiin. Joo, rakkaudesta tehdään todella paljon typeriä tekoja, mutta muka-järkevät ihmiset tekevät vieläkin typerämpiä asioita ihan muista syistä. Jos joku kirjoittaisi kirjan siitä, kuinka rahan tai vallanhimo tuomittaisiin sairaudeksi, niin sen minä uskoisin ja pystyisin omaksumaan paljon helpommin. Joten tämä on mielestäni huomattavasti heikompi teos kuin jokunen muu YA-dystopia, joita hyllyt näyttävät nyt olevan täynnä (Collinsin Nälkäpeli ja Condien Tarkoitettu olivat mielestäni paljon parempia). Varsinkin Condien yhteiskunta oli uskottavammin kuvattu, vaikka monet elementit olivat samoja, järjestetyistä avioliitoista alkaen.

Olihan tässä ihan hienoa tekstiä, kaunista ja kun päähenkilö Lena sitten kuitenkin meni ja rakastui, niin se oli hyvin kuvattu. Jos pystyt hautaamaan epäluuloisen kyyniset asenteesi, nautit varmaan teoksesta. Minä en siihen pystynyt enkä usko jaksavani lukea jatko-osia. Olen kai jo liian vanha enkä kuulu kohdeyleisöön.

Kategoria 1, nuorille suunnattu science fiction.

Scifihaaste: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Minulla on ollut scifihaasteen arvostelujen kirjoittamisessa pientä taukoa, mutta kirjoja olen kyllä lukenut. Pitäisi vaan ehtiä pistää ajatuksia tänne nettiinkin asti!

Tämän kevään kirjoista odotin eniten Emmi Itärannan esikoisteosta Teemestarin kirja. Itäranta voitti tällä käsikirjoituksella Teoksen fantasia- ja scifi-kirjallisuuskilpailun. Enkä yhtään ihmettele. Kieli on mainittava ensimmäisenä: se on kaunista, viivyttelevää ja sopii kertomuksen tunnelmaan erinomaisesti.

Itse tarina on eräänlainen sekoitus suomalaisuutta ja aasialaisuutta. Teeseremonialla on siinä tärkeä osa. Veden puute on ajanut yhteiskunnan ankaraan säännöstelyyn. Tässä juonikuviossa tulee esiin kirjoittajan huoli ympäristöstämme. Veden puute ei ole meille Suomessa mikään ongelma – vielä. Syytä siihen miksi vesivarannot ovat tuhoutuneet, ei tarkemmin selitetä – koko maailman historia on kadonnut sodan jälkimainingeissa, ainahan voittajat kirjoittavat historian omasta näkökulmastaan, joka on mielestäni toinen tärkeä näkökulma tähän kirjaan.

Kirjan päähenkilö, Noria, on koulutettu jatkamaan isänsä työtä teemestarina, vaikka naisia ei ole aiemmin teemestareiksi kelpuutettukaan. Onko se hänelle oikea polku, vai pitäisikö lähteä ulos maailmaan, tutkimaan, onko vanhalta kaatopaikalta löytyneillä cd-levyillä kerrottu totuus oikeampi kuin virallinen totuus? Toisaalta kirja on kiehtova kasvutarina ja toisaalta täynnä kritiikkiä totalitäärisiä valtioita ja ympäristön tuhoamista vastaan. Itäranta yhdistää hienosti nämä molemmat olematta mitenkään saarnaava, ehkä jollekin toiselle lukijalle ei edes jäisi näin vahvaa mielikuvaa kritiikistä. Toni Jerrman vertasi Hesarin arvostelussa Itärantaa Ursula K. Le Guiniin: olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Suosittelen ehdottomasti ihan jokaiselle luettavaksi. Kannattaa.

Ai niin ja tämä menee minulla scifihaasteen kategoriaan 12: Ympäristökatastrofit. Säästelen vielä sitä dystopiaa.

Scifi-haaste: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras olisi sopinut aika moneenkin kategoriaan, mutta koska en etukäteen tiennyt siitä paljoakaan valitsin sen ympäripyöreästi aikuisten scifiksi. En yhtään kadu kirjan lukemista mutta sen valitsemista haastekirjaksi kadun, sillä nyt joudun paljastamaan tyhmyyteni ja sen miten vähän opin pitkän fysiikan tunneilla. Enimmäkseen olin kirjaa lukiessa siis pihalla kuin lumiukko, enkä edes tiedä milloin se johtui puutteellisista tiedoistani ja milloin siitä ettei kirjan päähenkilökään tiennyt mistä oli kyse.

Hetken jo onnittelin itseäni siitä että tajusin teoksen Arsène Lupin -viittaukset kunnes tajusin että jo alkusivulla on lainaus josta sen olisi voinut aavistaa. Lupin oli yksi lapsuuteni suosikeista joten se oli mielestäni hauska lisä kiehtovassa kieputuksessa. Kirjan jännittävyys piti minut loppuun asti otteessaan siitäkin huolimatta että en oikein pysynyt kiemuroiden perässä. Olen miettinyt että auttaisiko yhtään jos lukisin sen uudestaan englanniksi sillä Wikipediasta näyttää löytyvän englanninkieliseltä puolelta sanasto kirjan käsitteisiin. Joka tapauksessa aion lukea kirjan vielä uudestaan ennenkuin luen syksyllä ilmestyvän jatko-osan.

Suosikkihenkilöitäni kirjassa olivat arvoituksellinen Mieli ja hänen elävä avaruusaluksensa Perhonen. Odotan kovasti saavani tietää heistä lisää. Joskus kun mysteeri selviää siitä seuraa pettymys mutta olen aika varma ettei se päde tämän trilogian suhteen.