Tag Archives: naiskirjailijat

Paljaan taivaan alla

Helmet-haasteen kohtaan teoksessa liikutaan luonnossa valikoitui kollegan suosituksesta Veronica Rossin post-apokalyptinen dystopiatrilogian ensimmäinen osa Paljaan taivaan alla. Kirja on enimmäkseen menevää seikkailullista scifiä lievällä Mad Max-viballa, jota vain hetkellisesti häiritsevät kuvailevat romanttisemmat kohdat. Tästä tyrmistyttävänä esimerkkinä mainittakoon, että Perry huomaa Arian tuoksuvan orvokeilta, koska hänellä on alkanut kuukautiset. Viimeksi kun minulla oli asiasta hajua niin kuukautisveri tuoksuu kyllä ihan normaalista vain vereltä ei orvokeilta. Sinänsä hauska ykstiyiskohta, että kirjassa mainitaan kuukautiset. Toinen vähän isompi positiivinen seikka on että juoni ei ole liian ennalta-arvattava eikä siihen ainakaan ensimmäisessä osassa kuulu kolmiodraamaa, josta on muodostunut nuorten dystopiakirjallisuuden klisee viime aikoina. Maailmanrakennus on minusta kirjan onnistuneimpia puolia, henkilökuvaus ei yllä minusta ihan samalle tasolle, mutta oletan että hahmot syvenevät jatko-osissa, jotka tämän aloituksen perusteella voisin hyvinkin lukea.

Hups, Helmet-haasteen suorittaminen vähän hidastunut

Eteen tuli nuhakuume ja tietokirjallisuuslukupiiriin lukeminen ja nyt olen kovasti jäljessä haasteen suorittamisessa eli nyt saa yksi kirja täyttää kolme kohtaa.

Homma oikeastaan lähti takkuamaan kun piti keksiä mikä kirja lisää hyvinvointiani. Blogin piiriin ei kuulu itsensäkehittämisoppaat, tosin sellaisen lukeminen saisi todennäköisesti vain verenpaineeni kohoamaan eikä parantaisi hyvinvointiani. Toisaalta melkein minkä vaan kiinnostavan kirjan lukeminen lisää hyvinvointiani, joten oli vaikea löytää mikä olisi se asia mikä tekisi jostain kirjasta erityisesti sitä tekevän. Sitten minulla kuitenkin onneksi välähti! Minulla on tapana lukea tuttuja turvallisia tästä kirjasta tiedän varmasti nauttivani kirjoja, silloin kun joku muu söisi lohturuokaa.

Fantasiapuolelta ehdoton suosikkilohtusarjani on Lois McMaster Bujoldin kirjoittama Curse of Chalion. Tosin Goodreadsin mukaan sarjan nimi olisi World of five gods. Sarja on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalista fantasiaa (ainakin minun mielestäni) ei niin perinteisillä päähenkilöillä. Ensimmäisessä osassa se on mies, joka on sotavuosien ja sotavankeuden jälkeen psyykkisesti traumatisoitunut. Hänen tarinansa saa minut aina itkemään, joka on hyvin puhdistava kokemus, kyyneleissähän poistuu stressihormonia. Tällä kertaa kuitenkin tartuin toiseen osaan Paladin of souls. Vaikka siinä viitataan edellisen osan tapahtumiin ja päähenkilöihin niin sanoisin, että tämän voi lukea ilman että on lukenut edellistä osaa, mutta koska se edellinen osa on järjettömän hyvä niin suosittelisin silti sen lukemista ensin.

Paladin of souls kirjan päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jota on pidetty hulluna, on ehkä jopa osittain ollutkin sitä, mutta joka on nyt vapautunut menneisyyden kahleista ja velvollisuuksista. Hänen on luotava uudestaan elämälleen tarkoitus äidin kuoleman jälkeen, hän ei halua tyytyä istumaan linnassa tekemässä käsitöitä ja kuunnellen juoruja. Juonet käänteet eivät tietenkään ole elämästäni, mutta monet tunteet ja ajatukset tuntuvat omilta.

Tämän kirjan siis valitsen myös kohtaan 13. eli kirja kertoo minusta sekä kirjaksi joka täyttää 2 haasteen kohtaa eli haasteen numeron 47.

Helmet-lukuhaasteen suomalainen klassikko

Ajattelin päästä helpolla ja lukea tähän haasteeseen Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia jonkin novellin. Toisin kuitenkin kävi, en siis päässyt helpolla.

Olen aikaisemmin lukenut Mannerin runoja ja koin ne silloin aika vaikeiksi, eikä Mannerin proosakaan ole helpoimmasta päästä, mutta avautuu kuitenkin hänen runouttaan paremmin minulle. Tai sitten ehkä olen kypsynyt tarpeeksi, että voisin yrittää hänen runojaankin uudestaan. Kokoelman novellit vaikka ovatkin itsenäisiä niin muodostavat kokonaisuuden niin että en oikein voinut jättää lukemistani vain yhteen novelliin. Lisäksi ne sisältävät sen verran paljon filosofiaa ja runoutta, että tarvitsen lukemiseen taukoja sulatellakseni asioita.

Suomikummaa vuodelta 1957. Kummallista ja kaunista. Jos filosofia ja runollisuus kiinnostaa realismiin sekoitettuna niin suosittelen.

Maailma, vihreä metsä – The word for world is forest

Helmet-lukuhaasten ensimmäinen kohta on kirja jonka nimi on mielestäsi kaunis.

Nimi Maailma, vihreä metsä (enlanniksi The word for world is forest) on kaunis minusta sekä käännettynä että alkuperäiskielellä. Suomeksi sanat itsessään ovat kauniita, mutta englanninkielisessä versiossa on runollinen poljento.

Tämä oli kolmas aikuisten kirja, jonka teininä kolmekymmentä vuotta sitten luin Ursula K. Le Guinilta. Silloin tämä tuntui kovin erillaiselta kuin ennen sitä lukemani Osattomien planeetta tai Pimeyden vasen käsi. Niissä mielestäni oli hyvin harmaat sävyt ja phdiskeltiin asioita. Maailma, vihreä metsä oli mielestäni hyvin kiihkeän tunteikas kirja ja sen päähenkilöstä ei löydy mitään hyvää. Davidson on toksisen maskuliinisuuden kyllästämä, hän nauttaa tappamisesta ja raiskaamisesta.

Mielikuva kirjasta ei toisella lukemisella oikeastaan muuttunut, mutta ehkäpä se miten katson maailmaa on muuttunut. Silloin kirja tuntui olevan jonkinlainen allegoria Amerikoiden ja Australian kolonisaation historiasta, mutta nyt päähenkilö tuntuu mielipiteinen ja ajatuskulkuineen hyvin tutulta trollinettikirjoitteluista ja joidenkin poliitikkojen avautumisista. Nyt sen lukeminen tuntuu huomattavasti ahdistavammalta kuin nuorena, tuntuu että Davidsonin kaltaiset ihmiset ovat minulle tässä ajassa eläviä eivätkä muinaisen sirtomaavallan aikaisia. Siinä kuvataan hyvin elävästi miten väkivalta synnyttää väkivaltaa. Planeetan pasifistisessa kulttuurissa elävä asujaimisto muuttuu hyvin nopeasti väkivaltaan kykeneväksi. Toisaalta minun on entistä vaikeampi käsittää sitä miksi jotkut haluavat toisille niin paljon pahaa, tiedän kyllä teoriassa kuinka synnytetään asetelma me ja ne toiset ja kuinka heidät toiseuttamalla suljetaan pois ihmisyydestä ja siksi sallituiksi uhreiksi, mutta en silti pysty sitä käsittämään miten voi oikeasti uskoa siihen. Tätä ei kirjassa pohdita mielestäni ja se on ehkä minusta sen heikkous ja miksi ei nouse yhtä korkealle tasolle arvostuksessani kuin muut Le Guinin kirjat.

Planeetan vihreäkarvaisen asujaimiston pasifistinen uniennäkemistä arvostava kulttuuri on tietyllä tapaa ehkä kirjan mielenkiintoisin osa. Toisaalta sen selkeä sukupuolien roolijako niin että vain miehet ovat suuria uneksijoita ja naiset käytännön asioiden hoitajia tuntuu laiskalta ajattelulta, kun ajattelee että Le Guin oli kirjoittanut tässä vaiheessa jo Pimeyden vasemman käden. Kuitenkin täytyy myöntää, että paljon ajattelemista kirja tällä kertaa antoi minulle eli ehkä olen vähän väärässä aikaisemman arvioni kanssa, kyllähän yhdestä suunnasta tuleva näkökantakin saa pohtimaaan asioita. Kirja on myös jännittävä ja erittäin sujuvaa luettavaa.

Tämä kirja kävisi myös haasteen ulkomaisen kirjallisuuden palkinnon saanut, sillä se on voittanut Hugo-palkinnon. Ja nyt siis vielä vielä käy kohtaan kirjablogin kehuma kirja eli vaikka se ei mielestäni ole kirjailijan parhaimistoa niin ehdottamasti lukemisen arvoinen.

Vaskinainen

vaskinainenJasper Fforden jälkeen päätin tarttua Finnconin suomalaisen kirjailijakunniavieraan Anne Leinosen teokseen Vaskinainen. Kirjassa on käytetty kahta kertoja-minää: Vaskinaista, joka on Tuonelan asukki, sekä ihmistä Niilasta. Päähenkilöitä on kolmaskin, Ulpukka, mutta hänet nähdään lähinnä Niilaksen silmin, mikä on mielestäni harmi.

Teos alkaa siitä, että Vaskinainen kertoo miten hän saattaa Tuonelan eli alisen sekasortoon ja samalla tietämättään päällisenkin mailman, sillä elämän kiertokulku jumiutuun. Kirja on hyvin kalevalaisen myyttisen eeppinen ja minun oli vaikea päästa siihen sisään aluksi.

Vähitellen kuitenkin lämpenin Niilaksen kerronnalle ja aloin jännittämään miten Ulpukalle ja hänelle käy. Oli kiva bongailla viittauksia myytteihin ja vähitellen totuin kerronnan tyyliin. Kirja on omaperäinen, juonenkäänteitä ei kaikkia arvaa etukäteen (jotkut aavistin) ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Suosittelen.

Elizabeth Bear

Hyvistä aikomuksista huolimatta olenkin yllättäen menossa Finnconiin, joten päätin hiukan tutustua kunniavieraitten tuotantoon etukäteen. Täältä löytyy jo mitä mieltä olen Hannu Rajaniemen teoksesta Kvanttivaras. Elizabeth Bear oli kuitenkin minulle tuntematon kirjailija ja olenpa iloinen siitä, että tuli hyvä syy tarttua hänen teoksiinsa. Tällä hetkellä olen lukenut häneltä vasta yhden novellin ja romaanin, mutta olen jo melkein fani.

Novelli The deeps of the sky näyttää miten erinomainen maailmojen rakentelija Bear on, parin sivun lukemisen jälkeen minulla oli mielikuva kokonaisesta oudosta maailmasta kulttuureineen, vaikka niillä sivuilla kuvataan pelkästään purjehtimista (jota muuten itse rakastan). Novellissa kerrotaan vieraan sivilisaation ja ihmisten ensikohtaamisesta ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että näkökulma ei ole ihmisen. Siitä huolimatta eläydyin tämän täysin ihan erilaisen olennon toiveisiin.

dustJacob’s ladder-trilogian ensimmäinen osa Dust on jännittävän kontrastinen sekoitus mytologiaa, lähinnä kristillistä, mutta myös esimerkiksi islamilaista, sekä hyvinkin teknistä kuvausta avaruusaluksen toiminnasta ja ihmisten itsensä luomasta evoluutiosta, jolla ihmiset ovat kehittyneet aluksessa. Kirjan lukeminen oli minulle vieraan tyylin vuoksi hiukan haastavaa, mutta se on yksi syy, miksi ihastuin kirjaan. Samaan aikaan Bear saa jättimäisen vaurioituneen avaruusaluksen ja sen asukkaat kuulostamaan kauniilta että hiukan pelottavan iljettäviltä ja vierailta.

Sen lisäksi että päähenkilöt ovat geeniteknologian keinoin ihmisestä kehitettyjä humanoideja, joita ei voi enää kutsua homo sapiensiksi, minua viehätti se, etttä toinen oli umpilesbo (paitsi että taisi hänellä olla jonkinlainen yhden yön suhde intersukupuoliseen henkilöön) ja toinen taas nainen, joka on valinnut aseksuaalisuuden. Vaikka mielestäni seksuaalisuus ei ole tämän kirjan pääteemoja, niin haluan siitä mainita, sillä juuri se, että päähenkilön lesbous ei aiheuta hänelle mitään ongelmia tai angstausta, on todella virkistävää. Samoin aseksuaalisuuttakaan ei kuvata surkuteltavana asiana sen enempää kuin hyveenäkään. Ei ainakaan tässä ensimmäisessä osassa, ainakaan minun lasieni lävitse.

Scifi-haaste: Wilhelmina Baird: CrashCourse

Kyberpunk-kirja oli minulle etukäteen suuri kynnys. Olin aloittanut pari kertaa kyberpunkin suurimman klassikon, William Gibsonin Neurovelhon, mutta aina se oli jäänyt kesken. Meerit lupasi lainata minulle omasta hyllystään hänen suosikkikirjoihinsa kuuluvan Wilhelmina Bairdin CrashCoursen ja lupasin antaa kyberpunkille uuden mahdollisuuden. Ikävä kyllä näistä kirjoista on painokset loppu emmekä näin ollen voi hankkia niitä kirjastoon, Omenasta löytyy kolmas osa.

Kirja alkaa hieman hitaasti esitellen meille päähenkilöt: varas Cassandra, prostituoitu Dosh ja kuvanveistäjä Moke asuvat yhdessä jonkinlaisessa polyamorisessa suhteessa. Maailma on jakautunut: ultrarikkaat asuvat ylellisyydessä ja viihdyttävät itseään elävästä elämästä kuvatuilla elokuvilla, joista heille välittyy myös näyttelijöiden tunteet; pelko, ilo, kipu ja nautinto. Koska kolmikkomme toivoo pääsevänsä parempaan elämään jonnekin maapalloa parempaan paikkaan, eikä muuttamiseen tarvittavaa rahaa tule riittävästi pääasiallisilla ammateilla, he suostuvat lähtemään mukaan tällaiseen elokuvaprojektiin.

Helppoa rahaa ei ole olemassa, kuten ei tässäkään kirjassa. Varsinkin Dosh sankarillisuudessaan on varsinainen typerys, mutta koska Cassandra rakastaa häntä, ei poisjättäytyminen ole hänellekään mahdollista. Paljoa enempää ei voi juonta pilaamatta kertoa!

Kirjan kuvaama maailma on pelottava dystopia, jossa rikkaat ovat eristäytyneet omille alueilleen, keskiluokka koettaa olla tietämättä alaluokasta ja alaluokka hakee mitä erikoisempia tapoja pitää elämänsä siedettävänä ja hakee pakotietä tavalla tai toisella. Minulle ei oikein käynyt ilmi onko lähinnä alaluokassa esiintyvät mutaatiot / kyborgiominaisuudet (jotka toivat mieleeni Miévillen Perdido Street Stationin, tosin tämähän on huomattavasti aikaisemmin ilmestynyt, vuonna 1993, onkohan Miévillelle tuttu kirja) itse valittuja vai yläluokan huvikseen tekemiä. Ehkä se avautuu trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan seikkailullisuus ja kiinnostava sivuhahmo Swordfish saavat minut lukemaan myöhemmätkin osat, varsinkin kun minulle luvattiin, että Sword saa jatkossa suuremman roolin. Lopullinen tuomio: viihdyttävä seikkailu, jossa esiintyvä maailma oli pelottavalla tavalla mahdollinen.

Robin Hobb

Esittelen teille erään lempikirjailijoistani, Robin Hobbin. Hänen tarinansa ovat vahvan henkilövetoisia, mutta taustalla ovat aina myös kunnianhimoiset – ja fantasiantäyteiset – juonet.

Kerron hieman ikiaikaisten maailmaan sijoittuvista kirjoista eli Salamurhaajan taru -trilogiasta (The Farseer), Lordi Kultainen -trilogiasta (The Tawny Man), The Liveship Traders -trilogiasta ja kahdesta The Rain Wild Chronicles -kirjasta.

Salamurhaaja- ja Lordi Kultainen -sarjojen kuusi kirjaa käsittävät hengästyttävästi päähenkilönsä koko elämän. Pituutta saagalle tulee monta tuhatta sivua, mutta sivut kääntyvät kuin itsestään. FitzUljas on aviottomana syntynyt poika, jonka olemassaolo saattaa hänen isänsä, kruununprinssin häpeään. Kuningasperheellä ei ole varaa tuhlata yhtäkään jäsentään, joten FitzUljaskin kutsutaan hoviin. En varmaankaan pilaa yllätystä jos kerron, että hänestä koulitaan kuninkaan salamurhaaja. Ensimmäisessä kolmessa kirjassa kerrotaan FitzUljaan lapsuudesta ja nuoruudesta, ja toinen trilogia sijoittuu hänen aikuisiälleen. Vikoineen ja yksinkertaisine hyveineen päähenkilöstä kasvaa lukijalle läheinen henkilö. Viisaasti juuri nämä kaksi toisiinsa liittyvää sarjaa on suomennettu.

The Liveship Traders  -sarjan kolme kirjaa sijoittuvat samaan maailmaan kuin edelliset kirjat, mutta sen eri kolkalle. Traders sijoittuu sekä ajallisesti että kirjoitusjärjestyksessä edellä esittelemieni sarjojen väliin, ja hauskaa kyllä Lordi Kultaisessa sarjojen hahmot kohtaavat toisiaan. Näissä kirjoissa seikkaillaan merellä, eikä millä tahansa purtiloilla, vaan maagisilla elävillä laivoilla. Päähenkilöitä on useampia – mieleeni ovat jääneet erityisesti erään perheen nuoret naiset, jotka etsivät omaa lokeroaan maailmassa, jossa heidän sukunsa laivanomistaja ja kauppias -elämäntapa on murtumassa. Tarinan muu sisältö käsittää esimerkiksi merirosvoja, kadonneen kaupungin ja lohikäärmeitä – ja ihmissuhteita, kasvutarinoita ja toivoa.

The Rain Wild Chronicles käsittää kaksi kirjaa, jotka sijoittuvat ajassa muiden kirjojen jälkeen. Seuraava teksti saattaa siksi sisältää juonipaljastuksia niille, jotka eivät vielä tunne sarjaa.

Kauan sitten lohikäärmeet katosivat maailmasta. Nyt niitä on kuitenkin löytynyt pieni määrä elossa. Ihmisten ja lohikäärmeiden on opittava elämään yhdessä samassa maailmassa, ja asuinpaikaksi lähdetään etsimään muinaista, unohdettua kaupunkia. Kirjan oli tarkoitus ilmestyä yksin, mutta pituutensa vuoksi se jaettiin kahtia. Tarina jää kuitenkin niin kiinnostavaan kohtaan, että viimeiset puolitoista vuotta olen janonnut jatkoa.

Lukiessani herään välillä Hobbin lumoista ja ihmettelen, mikä hänen kirjoistaan tekee niin vangitsevia. Tapahtumat, kohtaamiset ja henkilöt eivät ole välttämättä ollenkaan dramaattisia, ja pitkät kuvaukset päähenkilöiden mielenliikkeistä kuulostavat periaatteessa tylsältä sivuntäytteeltä. Arkisisuudessaan  samaistuttavat hahmot ovat kuitenkin syy, miksi Hobbia kannattaa lukea. He ovat yleensä ulkopuolisia ja erilaisia: aviottomia lapsia, narreja, tyttöjä, jotka haluavat lähteä merille, epämuodostuneita, homoseksuaaleja, pelottavia kykyjä hallitsevia. Henkilöt joutuvat kamppailemaan muiden hyväksynnästä ja paikastaan yhteisössä. Hobb ei säästele heitä, muttei kohtele tarpeettoman julmastikaan.

Ellen Kushner

Priviledge of the the SwordFinnconin kunniavieraana jokunen vuosi sitten piipahtaneelta Ellen Kushnerilta löytyy HelMetistä kolme teosta.

Oman kokonaisuutensa muodostavat jonkinlaiseen kaksintaistelevien kavaljeerien aikakauteen sijoittuvat kolme fantasiaromaania Swordspoint, The Fall of the Kings ja The Priviledge of the Sword. Ensimmäisessä osassa tutustutaan Aleciin ja Richard St Vieriin – syrjäytyneeseen opiskelijaan ja palkkakaksintaistelijaan sekä joukkoon pysyviä sivuhahmoja. Viimeisessä kirjassa pääosassa on seuraava sukupolvi. Ennenkuulumattomasti etuoikeus puolustaa miehen kunniaa miekan kautta annetaan nuorelle naiselle. HelMetistä puuttuva keskimmäinen osakin olisi ollut varmaan mielenkiintoista lukea, mutta puute ei toisaalta paljoa haitannut – luin olemassaolevat osat jopa väärässä järjestyksessä.

On vaikeaa saada aivan kielen päälle, miksi suosittelisin näitä kirjoja. Päähenkilöt ovat karikatyyrejä, juoni köykäinen ja dialogi melodramaattista. Fantasiaelementit puuttuvat täysin, ellei sellaiseksi lasketa kirjailijan omiin tarpeisiinsa luomaa miljöötä. Kirjat toimivatkin parhaiten rauhassa ja rehellisesti yliampuvana viihteenä. Jos vielä pitää poikarakkaudesta lukemisesta, suosittelen Swordspointia.

Thomas the Rhymer/Thomas Riiminiekka on eri maata. Se kertoo oman versionsa haltiamaahan siepatun lapsen tarinasta. Kushner on kerännyt kirjoillaan runsaasti palkintoehdokkuuksia ja Priviledge of the Sword on voittanutkin Locuksen, mutta Riiminiekka räjäytti potin voittamalla sekä World Fantasy Awardin että  Mythopoeic Awardin. Miksi siis en ole itsekään vielä lukenut sitä? Toivottavasti nyt ymmärrän korjata virheeni.