Tag Archives: Helmet-lukuhaaste

Paljaan taivaan alla

Helmet-haasteen kohtaan teoksessa liikutaan luonnossa valikoitui kollegan suosituksesta Veronica Rossin post-apokalyptinen dystopiatrilogian ensimmäinen osa Paljaan taivaan alla. Kirja on enimmäkseen menevää seikkailullista scifiä lievällä Mad Max-viballa, jota vain hetkellisesti häiritsevät kuvailevat romanttisemmat kohdat. Tästä tyrmistyttävänä esimerkkinä mainittakoon, että Perry huomaa Arian tuoksuvan orvokeilta, koska hänellä on alkanut kuukautiset. Viimeksi kun minulla oli asiasta hajua niin kuukautisveri tuoksuu kyllä ihan normaalista vain vereltä ei orvokeilta. Sinänsä hauska ykstiyiskohta, että kirjassa mainitaan kuukautiset. Toinen vähän isompi positiivinen seikka on että juoni ei ole liian ennalta-arvattava eikä siihen ainakaan ensimmäisessä osassa kuulu kolmiodraamaa, josta on muodostunut nuorten dystopiakirjallisuuden klisee viime aikoina. Maailmanrakennus on minusta kirjan onnistuneimpia puolia, henkilökuvaus ei yllä minusta ihan samalle tasolle, mutta oletan että hahmot syvenevät jatko-osissa, jotka tämän aloituksen perusteella voisin hyvinkin lukea.

Hups, Helmet-haasteen suorittaminen vähän hidastunut

Eteen tuli nuhakuume ja tietokirjallisuuslukupiiriin lukeminen ja nyt olen kovasti jäljessä haasteen suorittamisessa eli nyt saa yksi kirja täyttää kolme kohtaa.

Homma oikeastaan lähti takkuamaan kun piti keksiä mikä kirja lisää hyvinvointiani. Blogin piiriin ei kuulu itsensäkehittämisoppaat, tosin sellaisen lukeminen saisi todennäköisesti vain verenpaineeni kohoamaan eikä parantaisi hyvinvointiani. Toisaalta melkein minkä vaan kiinnostavan kirjan lukeminen lisää hyvinvointiani, joten oli vaikea löytää mikä olisi se asia mikä tekisi jostain kirjasta erityisesti sitä tekevän. Sitten minulla kuitenkin onneksi välähti! Minulla on tapana lukea tuttuja turvallisia tästä kirjasta tiedän varmasti nauttivani kirjoja, silloin kun joku muu söisi lohturuokaa.

Fantasiapuolelta ehdoton suosikkilohtusarjani on Lois McMaster Bujoldin kirjoittama Curse of Chalion. Tosin Goodreadsin mukaan sarjan nimi olisi World of five gods. Sarja on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalista fantasiaa (ainakin minun mielestäni) ei niin perinteisillä päähenkilöillä. Ensimmäisessä osassa se on mies, joka on sotavuosien ja sotavankeuden jälkeen psyykkisesti traumatisoitunut. Hänen tarinansa saa minut aina itkemään, joka on hyvin puhdistava kokemus, kyyneleissähän poistuu stressihormonia. Tällä kertaa kuitenkin tartuin toiseen osaan Paladin of souls. Vaikka siinä viitataan edellisen osan tapahtumiin ja päähenkilöihin niin sanoisin, että tämän voi lukea ilman että on lukenut edellistä osaa, mutta koska se edellinen osa on järjettömän hyvä niin suosittelisin silti sen lukemista ensin.

Paladin of souls kirjan päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jota on pidetty hulluna, on ehkä jopa osittain ollutkin sitä, mutta joka on nyt vapautunut menneisyyden kahleista ja velvollisuuksista. Hänen on luotava uudestaan elämälleen tarkoitus äidin kuoleman jälkeen, hän ei halua tyytyä istumaan linnassa tekemässä käsitöitä ja kuunnellen juoruja. Juonet käänteet eivät tietenkään ole elämästäni, mutta monet tunteet ja ajatukset tuntuvat omilta.

Tämän kirjan siis valitsen myös kohtaan 13. eli kirja kertoo minusta sekä kirjaksi joka täyttää 2 haasteen kohtaa eli haasteen numeron 47.

Helmet-lukuhaasteen suomalainen klassikko

Ajattelin päästä helpolla ja lukea tähän haasteeseen Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia jonkin novellin. Toisin kuitenkin kävi, en siis päässyt helpolla.

Olen aikaisemmin lukenut Mannerin runoja ja koin ne silloin aika vaikeiksi, eikä Mannerin proosakaan ole helpoimmasta päästä, mutta avautuu kuitenkin hänen runouttaan paremmin minulle. Tai sitten ehkä olen kypsynyt tarpeeksi, että voisin yrittää hänen runojaankin uudestaan. Kokoelman novellit vaikka ovatkin itsenäisiä niin muodostavat kokonaisuuden niin että en oikein voinut jättää lukemistani vain yhteen novelliin. Lisäksi ne sisältävät sen verran paljon filosofiaa ja runoutta, että tarvitsen lukemiseen taukoja sulatellakseni asioita.

Suomikummaa vuodelta 1957. Kummallista ja kaunista. Jos filosofia ja runollisuus kiinnostaa realismiin sekoitettuna niin suosittelen.

Hirviön kutsu

Helmet-lukuhaasteen toiseen kohtaan kirjablogin suosittelema kirja valitsin Espoon kaupunginkirjaston toisen kirjablogin Kaminan suosituksen Patrick Nessin kirjoittaman Hirviön kutsun.

Loistava mutta hiukan hämmentävä kirja. Se näyttää mielestäni lastenkirjalta ja teknisesti on kirjoitettukin niin, mutta en osaa ajatella sitä lastenkirjana. Se onkin osassa kirjastoissa sijoitettu nuortenosastolle, joka on mielestäni parempi. Vaikka päähenkilö on 13-vuotias, on se rankka kuvaus äidin lähestyvän kuoleman aiheuttamasta ahdistuksesta. Kirja on genretetty kauhukirjallisuudeksi, mutta sekin tuntuu minusta vähän oudolta, tosin olen kyllä nähnyt joitain aasialaisia kauhuelokuvia, joissa pelottelun taakse kuitenkin kätkeytyy syvempiä ajatuksia, joten voi tämän kait niinkin lukea. Fantasiakin on ehkä myös väärä osoite sillä maagista realismiahan tämä on kelttiläisellä mytologialla. Tässä kirjassa sivutaan myös sitä miksi ihmiset tekevät pahoja tekoja, jonka pohdintaa haasteen edelliseen kirjaan kaipasin.

Kirjasta on tehty myös kehuttu elokuva, mutta kirja oli ihan tarpeeksi ahdistava ja itkettävä, joten ehkä jätän sen väliin. Mutta siitä huolimatta olen iloinen että luin tämän kirjan, sillä paljon ajatuksia jäi aivoihin kihisemään.

Tämä kirja käy myös haasteen kohtiin 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö sekä 22. kuvitettu kirja.

Maailma, vihreä metsä – The word for world is forest

Helmet-lukuhaasten ensimmäinen kohta on kirja jonka nimi on mielestäsi kaunis.

Nimi Maailma, vihreä metsä (enlanniksi The word for world is forest) on kaunis minusta sekä käännettynä että alkuperäiskielellä. Suomeksi sanat itsessään ovat kauniita, mutta englanninkielisessä versiossa on runollinen poljento.

Tämä oli kolmas aikuisten kirja, jonka teininä kolmekymmentä vuotta sitten luin Ursula K. Le Guinilta. Silloin tämä tuntui kovin erillaiselta kuin ennen sitä lukemani Osattomien planeetta tai Pimeyden vasen käsi. Niissä mielestäni oli hyvin harmaat sävyt ja phdiskeltiin asioita. Maailma, vihreä metsä oli mielestäni hyvin kiihkeän tunteikas kirja ja sen päähenkilöstä ei löydy mitään hyvää. Davidson on toksisen maskuliinisuuden kyllästämä, hän nauttaa tappamisesta ja raiskaamisesta.

Mielikuva kirjasta ei toisella lukemisella oikeastaan muuttunut, mutta ehkäpä se miten katson maailmaa on muuttunut. Silloin kirja tuntui olevan jonkinlainen allegoria Amerikoiden ja Australian kolonisaation historiasta, mutta nyt päähenkilö tuntuu mielipiteinen ja ajatuskulkuineen hyvin tutulta trollinettikirjoitteluista ja joidenkin poliitikkojen avautumisista. Nyt sen lukeminen tuntuu huomattavasti ahdistavammalta kuin nuorena, tuntuu että Davidsonin kaltaiset ihmiset ovat minulle tässä ajassa eläviä eivätkä muinaisen sirtomaavallan aikaisia. Siinä kuvataan hyvin elävästi miten väkivalta synnyttää väkivaltaa. Planeetan pasifistisessa kulttuurissa elävä asujaimisto muuttuu hyvin nopeasti väkivaltaan kykeneväksi. Toisaalta minun on entistä vaikeampi käsittää sitä miksi jotkut haluavat toisille niin paljon pahaa, tiedän kyllä teoriassa kuinka synnytetään asetelma me ja ne toiset ja kuinka heidät toiseuttamalla suljetaan pois ihmisyydestä ja siksi sallituiksi uhreiksi, mutta en silti pysty sitä käsittämään miten voi oikeasti uskoa siihen. Tätä ei kirjassa pohdita mielestäni ja se on ehkä minusta sen heikkous ja miksi ei nouse yhtä korkealle tasolle arvostuksessani kuin muut Le Guinin kirjat.

Planeetan vihreäkarvaisen asujaimiston pasifistinen uniennäkemistä arvostava kulttuuri on tietyllä tapaa ehkä kirjan mielenkiintoisin osa. Toisaalta sen selkeä sukupuolien roolijako niin että vain miehet ovat suuria uneksijoita ja naiset käytännön asioiden hoitajia tuntuu laiskalta ajattelulta, kun ajattelee että Le Guin oli kirjoittanut tässä vaiheessa jo Pimeyden vasemman käden. Kuitenkin täytyy myöntää, että paljon ajattelemista kirja tällä kertaa antoi minulle eli ehkä olen vähän väärässä aikaisemman arvioni kanssa, kyllähän yhdestä suunnasta tuleva näkökantakin saa pohtimaaan asioita. Kirja on myös jännittävä ja erittäin sujuvaa luettavaa.

Tämä kirja kävisi myös haasteen ulkomaisen kirjallisuuden palkinnon saanut, sillä se on voittanut Hugo-palkinnon. Ja nyt siis vielä vielä käy kohtaan kirjablogin kehuma kirja eli vaikka se ei mielestäni ole kirjailijan parhaimistoa niin ehdottamasti lukemisen arvoinen.