Tag Archives: dystopia

Paljaan taivaan alla

Helmet-haasteen kohtaan teoksessa liikutaan luonnossa valikoitui kollegan suosituksesta Veronica Rossin post-apokalyptinen dystopiatrilogian ensimmäinen osa Paljaan taivaan alla. Kirja on enimmäkseen menevää seikkailullista scifiä lievällä Mad Max-viballa, jota vain hetkellisesti häiritsevät kuvailevat romanttisemmat kohdat. Tästä tyrmistyttävänä esimerkkinä mainittakoon, että Perry huomaa Arian tuoksuvan orvokeilta, koska hänellä on alkanut kuukautiset. Viimeksi kun minulla oli asiasta hajua niin kuukautisveri tuoksuu kyllä ihan normaalista vain vereltä ei orvokeilta. Sinänsä hauska ykstiyiskohta, että kirjassa mainitaan kuukautiset. Toinen vähän isompi positiivinen seikka on että juoni ei ole liian ennalta-arvattava eikä siihen ainakaan ensimmäisessä osassa kuulu kolmiodraamaa, josta on muodostunut nuorten dystopiakirjallisuuden klisee viime aikoina. Maailmanrakennus on minusta kirjan onnistuneimpia puolia, henkilökuvaus ei yllä minusta ihan samalle tasolle, mutta oletan että hahmot syvenevät jatko-osissa, jotka tämän aloituksen perusteella voisin hyvinkin lukea.

Suosittelen lisää dystopiaa loskanharmauteen

640px-Legendary_DayOli tarkoitus blogata ihan muusta, mutta sitten tempauduin mukaan Marie Lu’n teosten valtataisteluihin kahtia jakautuneen Yhdysvaltojen eri osien välillä.

Ensimmäisen osan kannessa mainitaan Nälkäpeli, kuten ilmeisesti aina nykyisin kaikissa nuorille suunnatuissa dystopioissa. Nälkäpelin ansiot ovat minusta hienoissa henkilöhahmoissa ja jännittävässä seikkailullisuudessa, tulevaisuuskuvaa paremmin sen maailmanjärjestys sopii minusta allegoriaksi nykyisyydelle tietyn yksioikoisuuden vuoksi. Legend-trilogian tulevaisuuden maailmanluonti taas on mielenkiintoisen monipuolinen sekä lääketieteen, tekniikan ja yhteiskuntarakenteen puolesta. Eniten huomioni kuitenkin kiinnittyi mystiseen ruttoon sekä poliittisiin järjestelmiin.

Tosin ensimmäisen osassa Legend‘issä tutustutaan vasta Amerikan tasavaltaan, jonka totalirismissa on Pohjois-Korean tai kenties Kiinan kaikuja. Kirjailija on syntynyt Pekingissä, mutta muuttanut viisivuotiaana vanhempiensa kanssa Texasiin, joten ensikäden kokemuksia hänellä ei varmaankaan ole. Kuitenkin ehkä siksi kirjailija huomioi muunkin maailman olemassaolon kuin entisen Yhdysvaltojen, tosin vain ohimennen sivulauseissa. Toisessa osassa Prodigy‘ssa saadaan myös käsitys korporaatioiden hallitsemasta kapitalistisista Amerikan siirtokunnista, jossa kaikki on yksityistetty. Valtataistelussa on sitten vielä mukana kapinalliset Patriootit, jotka haikailevat menneisyyden Yhdysvaltojen perään.

Vaikka minussa eniten ihastuttaa aiheittaa tulevaisuuden visiointi näissä kirjoissa, ei hahmojen luontikaan ole mitenkään epäonnistunutta. Minusta päähenkilöt kehittyvät ja muuttuvat tarinan edetessä. Kirja-trilogian alussa molemmat päähenkilöt Day ja June ovat 15-vuotiaita. Dayn kirjailija oli luonut jo samanikäisenä kirjoittamaansa fantasiakertomukseen, ja koska hän koki tämän hahmon Jean Valjean-tyyppisenä, kehitteli hän tälle hahmolle Javert’in, joka on siis June. Alunperin June oli poika, mutta kirjailija sanoo, että poikaystävänsä ehdotuksesta hän päätti muuttaa hahmon tytöksi saadakseen enemmän merkittäviä naishahmoja. Romantiikka ei kuulemma ollut syy, vaan ne käänteet olisivat olleet samat, vaikka June olisi ollut miespuolinen.

Toinen asia, joka hahmoissa on ollut pinnalla, on se että Day on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, vaikka kirjailja mainitsee tämän isän suvun olleen Mongoliasta peräisin. Kirjailijan oma suku on myös osittain mongolialaista alkuperää, ja häntä on kiehtonut kuva mongolialaisesta tytöstä, jolla on muuten aasialaiset piirteet mutta hiukset ovat vaaleat ja silmät siniset, ja hän on halunnut sen toteuttaa Dayssä.

Juonenkäänteetkin ovat ainakin minulle ennaltaarvaamattomia, vaikka hiukan aavistelenkin mitä viimeisessä osassa tapahtuu. Odotan kovasti, että saisin trilogian viimeisen osan Champion‘in käsiini ja toivottavasti ällistyn, mutta vaikka aavisteluni toteutuisivat matka tulevaisuuden äärelle näiden kirjojen kanssa on ollut ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea viihdyttävä.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Valitsin Enkelten verta kirjan viime vuoden science fiction -haasteen ympäristökatastrofi teokseksi ja luinkin sen aika alkuvaiheessa. Silti kirjoitan siitä vasta nyt ja hiukan vastahakoisesti sillä ennakko-oletusteni vastaisesti en pitänyt siitä lainkaan. Olen tainnut täällä blogissa lytätä jonkun englanninkielisen teoksen mutta periaatteessa ajattelen että on turha kirjoittaa kirjasta josta ei löydä mitään hyvää.

No toisaalta Johanna Sinisalon teoksessa on paljon hyvää. Se on erittäin taitavasti, suorastaan loistavasti kirjoitettu kirja jonka lukemisesta nauttii varmasti monikin joka ei pidä tieteiskirjallisuudesta sinänsä. Aihe on myös tärkeä mutta tästä alkaakin jo se miksi kirja oli minulle täysin väärä. En pidä siitä että minulle saarnataan ja väännetään rautalangasta ja itse koin kirjan paikoittain jopa tietokirjamaisena tai ainakin mielipidekirjamaisena enemmän kuin kaunokirjallisena. Idea laittaa kirjaan nettikirjoittelua jossa selitetään faktoja on toimiva ja mutta sitä on aivan liikaa suhteessa muuhun tekstiin. Lisäksi osa kirjoituksista tuntuu vähän epäaidoilta, osa hyvinkin autentisilta eli se on hyvin epätasaisesti toteutettu. Aihe oli sellainen että siitä jo tiesinkin sen mitä kirjassa kerrottiin ja jos haluan lukea faktaa niin luen sitten mieluummin tietokirjaa en romaania.

Toinen asia joka kirjassa silitti minua vastakarvaan oli sen naiskuva. Jos kirjassa ei olisi ollut naisia ollenkaan olisi se minun kannaltani ollut parempi. Päähenkilön suhde miespuolisiin sukulaisiin oli hienosti ja monipuolisesti kuvattu. Mutta kirjan naiset, muistaakseni kokonaiset kolme hahmoa olivat kaikki harvinaisen kanamaisia ja muutenkin paperinohuesti kuvattuja. Minulle tuli sellainen olo että kirjalle haluttiin vain mieslukijoita, etten ollut tervetullut sen sivuille.

Jos tämä ei olisi ollut haaste-kirja olisin ehdottamasti jättänyt tämän kesken kirjan ja en olisi lukenut omasta mielestäni kirjan kauneinta lukua. Viimeinen luku oli kathartisen kaunis ja melkein annoin anteeksi aikaisemman tylsistymisen faktojen parissa sekä kirjan misogyynisyyden. Mutta mitä pidemmän aikaa kuluu siitä kun luin kirjan sitä enemmän minua harmittaa että näin hyvän kirjan naiskuva on niin kammottava.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla

Haasteen ensimmäisen etapiksi eli nuorille suunnatuksi science fiction kirjaksi minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Routasisarukset (kirjoittanut Eija Lappalainen ja Anne Leinonen) tai Nälkäpeli (kirjoittanut Suzanne Collins). Molemmat ovat nuorille suunnattuja dystopioita, joten kun Nälkäpelissä oli varausjonoa päädyin jättämään sen kymmenenteen kategoriaan (dystopia, utopia) luettavaksi, sillä putkiaivoisena ihmisenä ajattelin että kirjat tulee lukea haasteen listaamassa järjestyksessä. Nyt kuitenkin käsittelen molemmat kirjat, koska ehdin jo lukea Nälkäpelinkin.

Routasisarusten Utu ja Marras eivät ole biologisia sisaruksia, sillä kirjan maailmassa ihmiset eivät saa lisääntyä vapaasti mutaatioiden pelossa vaan heidät nuorena steriloidaan. Myöhemmin kun he perustavat perheen he saattavat saada kasvatettavakseen kasvattilapsen, joka on luotu koeputkihedelmöityksellä ja kasvatettu tiinettärien kohdussa.

Sinänsä molempien kirjojen maailman todellisuus siitä, että pieni vähemmistö elää yltäkylläisyydessä riistäen suurta enemmistöä on enemmänkin allegoria nykymaailmasta kuin dystopia minun mielestäni. Routasisaruksissa melkein kaikki kuitenkin elävät siinä todellisuudessa, että heidän oikeutensa lisääntymiseen otetaan pois. Tiinettärillä vihjataan olevan valtaa juuri siksi, että he päättävät kenen sukusoluista lapset tehdään ja kenelle ne annetaan kasvatettaviksi.

Itse koen aika epärealistena ajatuksen siitä, että valtaapitävät synnyttäisivät sarjassa lapsia, joista heti luopuisivat. Tai ainakin silloin heidän pitäisi olla hiukan enemmän henkisesti vinksallaan kuin kirjan tiinettäret. Muuten kirjan maailma on minusta looginen ja mielenkiintoinen jatkumo nykyisyydestä.

Kirjassa käytetään jaksoja, joissa näkökulma vaihtelee Udun ja Marraksen välillä. Taitavalla kirjoittajalla tälläinen voi olla hyvä keino näyttää asioiden eri puolia, mutta tässä minun mielenkiintoni tahtoo lopahtaa kun kuvataan asioita Marraksen näkökulmasta. Hänen hahmonsa ei jaksa kiinnostaa minua tarpeeksi.

Routasisarusten alun teksti miellyttää minua täyteläisyydellään, mutta loppua kohti se muuttuu tempoilevammaksi ja ylimalkaiseksi. Tapahtumat ja tunteet todetaan eikä niitä kuvailla tarpeeksi, ihan kuin aika tai inspiraatio olisivat loppuneet kesken.

Sen sijaan Suzanne Collinsin Nälkäpeli oli tasaisen laadukkaasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Vaikka lopputuloksen melkein arvasikin niin silti teksti koukutti lukemaan kirjan nopeasti loppuun. Erinomainen viihdekirja, mutta en oikeastaan saanut siitä mitään pohdittavaa toisin kuin Routasisaruksista. Routasisaruksen ideat olivat minulle uusia ja mielenkiintoisia, mutta Nälkäpelin idea taas muistutti minusta Battle Royalen ideaa ja siinä se on toteutettu mielestäni enemmän ajatuksia herättävästi.

Nälkäpelin tyylistä huomasi selvästi, että se oli nuortenkirja mutta Routasisarusten suhteen oli pakko googlata että olihan se nuortenkirja. Vaikka siis Nälkäpeli oli minusta kirjoitusteknisesti parempi niin silti enemmän minua kiinnostaa Routasisarusten maailma. Todennäköisesti luen jatko-osat molemmista.