Tag Archives: arvostelu

Maleficent

maleficentMaleficentin traileri sai minut aikoinaan aivan täpinöihin, no oikeastaan jo se että kuulin Angelina Jolien esittävän häntä sai minut hihkumaan. Suoraan sanottuna en odottanut elokuvalta muuten kovinkaan paljoa. Ajattelin että se olisi hyvin tavanomainen Hollywood-tuotanto, joka on visuaalisesti komea, mutta juoni ja muu sisältö on hyvin ohutta.

Onneksi olin väärässä ja elokuvassa oli rohkeasti menty omille teilleen. Kaikki ei ehkä toiminut ihan kuten oli tarkoitettu, mutta elokuva oli mielenkiintoisen erillainen. Vaikka kohderyhmä olikin varmaankin nuoret enemmän kuin lapset, oli tietty sadunomaisuus säilytetty ja vaikka tunteekin alkuperäiset sadut Perraultin version että Grimmin veljesten sekä Disney-elokuvan niiden perusteella ei elokuvan juonta arvannut etukäteen. Elokuva ei antanut helppoja vastauksia siihen että mikä sen sanoma oli vaan jäin sitä miettimään, enkä ole varma olenko sitä oivaltanutkaan. Haluan katsoa sen uudestaan.

Ennakkoon olin lukenut ihmisten kommenteja, että siinä olisi lesbomaisia viboja. Sekä keskustelua siitä, onko eräs kohtaus siinä raiskaus ja onko se sopiva lastenelokuvaan. En tosin ole itse sitä mieltä, että se on ihan lastenelokuva.

Minusta elokuvassa ei ollut mitään lesbistä, sillä jos ajattelee, että Maleficentin ja Auroran välillä olisi jotain, niin se olisi kyllä pedofiliaa. Hehän voisivat olla äiti ja tytär, jollei Stefan olisi ollut vallanhimoinen. Maleficent oli minusta hellyyttävän äidillinen kuorensa alla. Angelinan ja hänen oikean tyttärensä Vivienne Jolie-Pittin välinen kohtaus oli aivan mahtavan ihana.

Koin myös että Stefanin petoksen tulkitseminen raiskaukseksi on ylitulkitsemista, en usko että sitä on tarkoitettu raiskauksen allegoriaksi. Tosin kaikki tämä on tietenkin katsojan silmässä miten sen näkee. Ja fanficcejä löytyy varmasti joka lähtöön.

Elizabeth Bear

Hyvistä aikomuksista huolimatta olenkin yllättäen menossa Finnconiin, joten päätin hiukan tutustua kunniavieraitten tuotantoon etukäteen. Täältä löytyy jo mitä mieltä olen Hannu Rajaniemen teoksesta Kvanttivaras. Elizabeth Bear oli kuitenkin minulle tuntematon kirjailija ja olenpa iloinen siitä, että tuli hyvä syy tarttua hänen teoksiinsa. Tällä hetkellä olen lukenut häneltä vasta yhden novellin ja romaanin, mutta olen jo melkein fani.

Novelli The deeps of the sky näyttää miten erinomainen maailmojen rakentelija Bear on, parin sivun lukemisen jälkeen minulla oli mielikuva kokonaisesta oudosta maailmasta kulttuureineen, vaikka niillä sivuilla kuvataan pelkästään purjehtimista (jota muuten itse rakastan). Novellissa kerrotaan vieraan sivilisaation ja ihmisten ensikohtaamisesta ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että näkökulma ei ole ihmisen. Siitä huolimatta eläydyin tämän täysin ihan erilaisen olennon toiveisiin.

dustJacob’s ladder-trilogian ensimmäinen osa Dust on jännittävän kontrastinen sekoitus mytologiaa, lähinnä kristillistä, mutta myös esimerkiksi islamilaista, sekä hyvinkin teknistä kuvausta avaruusaluksen toiminnasta ja ihmisten itsensä luomasta evoluutiosta, jolla ihmiset ovat kehittyneet aluksessa. Kirjan lukeminen oli minulle vieraan tyylin vuoksi hiukan haastavaa, mutta se on yksi syy, miksi ihastuin kirjaan. Samaan aikaan Bear saa jättimäisen vaurioituneen avaruusaluksen ja sen asukkaat kuulostamaan kauniilta että hiukan pelottavan iljettäviltä ja vierailta.

Sen lisäksi että päähenkilöt ovat geeniteknologian keinoin ihmisestä kehitettyjä humanoideja, joita ei voi enää kutsua homo sapiensiksi, minua viehätti se, etttä toinen oli umpilesbo (paitsi että taisi hänellä olla jonkinlainen yhden yön suhde intersukupuoliseen henkilöön) ja toinen taas nainen, joka on valinnut aseksuaalisuuden. Vaikka mielestäni seksuaalisuus ei ole tämän kirjan pääteemoja, niin haluan siitä mainita, sillä juuri se, että päähenkilön lesbous ei aiheuta hänelle mitään ongelmia tai angstausta, on todella virkistävää. Samoin aseksuaalisuuttakaan ei kuvata surkuteltavana asiana sen enempää kuin hyveenäkään. Ei ainakaan tässä ensimmäisessä osassa, ainakaan minun lasieni lävitse.

Leffassa kitumista

Kuten otsikosta voi päätellä, olen käynyt elokuvissa…enkä kovin hyvässä sellaisessa.

Varoitan spoilereista jo hyvissä ajoin koska tuohduksissani tuskin muistan niistä sanoa.

Leffa on siis Divergent, josta olin jo lukenut kirjan aikoja sitten. Kirjan lytännän löytää täältä, jos se jotakuta kiinnostaa. Ja nyt on sitten vuorossa pienehkö lyttäys leffasta.

Olin jotenkin toiveikas, että leffa olisi parempi kuin kirja. Yleensähän se ei todellakaan ole Divergent-movie-poster-4niin, mutta koska kirja oli niin kamala, ajattelin ettei leffa voi olla niin huono. Ja koska leffoihin muutetaan asioita paljon (myös tähän), niin ajattelin että se paranisi.
En edelleenkään ole mikään leffaharrastaja, joten ohjauksesta ja kuvauksesta jne. on vähän vaikea lähteä sanomaan mitään syvällistä. Chigaco oli hienosti tuhoutuneen näköinen, vaatteet oli suunnilleen niinkuin olin kuvitellutki, myös casting (ulkonäöllisesti) oli onnistunu. Tosin Dauntlessien Eric oli hotimpi kuin kuvittelin ^^

Aika alussa mulla tuli jo ekat ongelmat kun Dauntlessit saapuivat puoluevalintatilaisuuteen. Oli alkuasukas rummutusta ja villiä huutoa ja hypittiin kuin nykytanssin riivaamat jänöset liikkuvasta junasta. Ehkä minussa on vika, että en kuvitellut heitä niin alkuasukas kaltaisiksi…enemmän ehkä rohkeiksi ja “jäyheiksi”. Ei mitään päätöntä sekoilua ja hyppimistä ja huutelua. Mutta aina olen voinut tulkita väärin.
Alusta “unohtui” myös pieni tapaturmainen kuolema ja kauhunhetket…nyt kaikki oli kovin smooth ja vain vähän jännittävää ja kovin normaalia…
Trisin lapsenomainen ihailu Dauntlesseja kohtaan oli hieman huvittavaa…en edes tiedä miksi, mutta se ei tuntunut kovin aidolta. Ehkä siksi etten itse ymmärrä miksi joku haluaisi hyppiä ja huutaa päättömästi ympäriinsä. Ja näidenhän piti olla “kansakunnan poliiseja”.
Päänäyttelijä saa huutia kyvyttömyydestään näyttää pelokkaalta tai ahdistuneelta. Jos yksi pelkotilan aiheuttaja on lintuparvi joka hyökkää ja nokkii hengiltä, niin kuvittelisin, että ihminen näyttää enemmän paniikinomaiselta kuin huolestuneelta, joka katselee ympärilleen. (Oli kai tärkeämpää näyttää kauniilta kuin uskottavalta.) Ennen kuin Tris edes tajuaa tilanteen hallusinaatioksi ja hokee “tämä ei ole totta”, niin pientä paniikkia olisi hyvä olla sitä ennen…

Niinkuin yleensä, leffa jäi kovin pintapuoleiseksi . Ei ollut mitään selityksia, miksi tatuoinnissa on kolme lintua tai miksi Trisin äiti oli niinkuin oli… Christina ja Will tuntuivat enemmän random ihmisiltä, kuin päähenkilön parhailta kavereilta.
Ainoan tipan linssiin tarjoili Trisin äiti, ja tässä kohtaa uskottavasti näytellyt päähenkilö.

IMDB linkki leffaan

Pan’s labyrinth

Pääsin vihdoin tähän jengiin joka on kattonut mainetta ja kunniaa saaneen Pan’s labyrinth. Heti voin todeta, että vaikka suuri sivistysaukko on täytetty niin toivon etten ehkä olisikaan nähnyt 😀 Olen ehkä yliherkkä kaikelle “viattomalle” väkivallalle ja ällöille monstereille. Ymmärrän miksi leffa on kehuttu ja palkintoja voittanut koska oli mielestäni hyvin tehty ja näytelty. Ongelmani on sulattaa leffan loppua ja joitakin tapahtumia keskellä sitä.panslaby
En ole mikään leffa-arvostelija, mutta alla oma näkemykseni elokuvasta. Sisältää spoilereita kun en osaa olla ympäripyöreä 🙂

SPOILERS!

Alkuun oli vaikea tottua espanjankieleen elokuvassa, en muista koskaan katsoneeni yhtään sellaista. Kaverini oli jo varoitellut, että elokuva on synkkä, sota-aikaan sijoittuva eikä ollenkaan niin fantasiamaailmainen kuin kuvat ja traileri antaa ymmärtää. En ole elänyt sota-aikana, mutta kuvittelisin että oli aika realistinen kuvaus näiden ihmisten välisistä suhteista ja käyttäytymisestä siihen aikaan.
Tykkäsin faunista joka ei ollut tällä kertaa karvasäärinen pukki, silmät olivat kyllä hieman pelottavat…ja keijut…tietenkin keijut on aina ihania.
Sairaan äidin vuoteen alle laitettu alruuna sai mut odottamaan vaan korvia vihlovaa kirkunaa Harry Potterin tyyliin, mutta ei sekään tuonut piristettä elokuvaan…ruoki verellä, antaa osviittaa.
…”traumoja” aiheutti muutamakin kohtaus, kuten se Pale man jo itsessään (hyi, yök, ällö!) + kohtaus kun syödään vaan keijujen päät irti! Miten kukaan voi kuvata sellaista vierestä?! (…anteeksi…siis erikoistehostaa) Kuvotusta aiheutti myös kun Mercedes laittoi puukon kapteenin suuhun…odotin vaan koko ajan koska se poski repeää *puistatus*

Loppu ei myöskään ollut mieleeni. Jaksoin jotenkin toivoa, että Ofelia pääsisi kapinallisten mukana johonkin turvaan pikkuveljensä kanssa.
…no pääsi ainakin valtakuntaan ja oli onnellinen.

Mitä tunteita ko. elokuva on sinussa herättänyt?

Pitkän talven tarina

talviPitkän talven tarina on Karakallion koulun kahdeksasluokkalaisten kirjoittama scifi-kirja. Kirjaa kirjoitettiin äidinkielen tunneilla ja kuvaamataidossa tehtiin siihen kuvitus. Absurdian kustannustoimittaja Arja Hakulinen oli koululla vieraillessaan luvannut, että jos oppilaiden kirjoittama tarina olisi tarpeeksi laadukas, he julkaisisivat sen. Pitkän talven tarina aloittaa sarjan Koululaiset kirjoittavat koululaisille. Sarjan seuraava kirja tulee olemaan avaruusnovellikokoelma.

Pitkän talven tarina sijoittuu 2200-luvulle, jolloin jääkausi on tehnyt nykyisestä elämäntavastamme mahdotonta. Sähköä ei ole käytössä, rosvojoukot ryöstelevät ja orjuuttavat. Kirjan päähenkilöt perustavatkin uuden yhteisön järven rannalle, jossa eletään metsästyksellä, keräilyllä ja maanviljelyllä. Kylän lait antavat toivoa utopisen yhteiskunnan syntymisestä : Ruoka jaetaan, kunnioita vanhempia, kaikkien on tehtävä töitä ja älä varasta kyläläisiltä. Pulaan joutuneet kylän ulkopuolelta otetaan myös ystävällisesti vastaan, mikäli he ovat valmiita noudattamaan näitä sääntöjä – rosvojoukoista taas halutaan eroon.

Yhdeksän oppilaan yhteistuotos on yllättävän johdonmukaisesti etenevä kokonaisuus. Tarinassa on useita suuria teemoja, kuten toisten ihmisten huomioonottaminen ja demokratian nousu anarkiasta. Niiden rinnalla pienet yksityiskohdat, jotka haittasivat minulle lukemisen sujuvuutta, kuten slangisanat ja pienet epäjohdonmukaisuudet (järvi vaihtui mereksi) jäivät mitättömiksi yksityiskohdiksi, joihin ei kannata takertua liikaa. Tämä teos suorastaan palautti uskoani nuorisoon: nuoret eivät ole kaikki materialistisia kuluttajia, vaan ajattelevat laajemmalti yhteistä hyvää kuin mitä olin osannut kuvitellakaan.

Länsiväylä julkaisi kirjasta jutun 11.1.2014.

Espoon Fantasia sai kirjasta arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitämme Absurdiaa ja Arja Hakulista kirjasta ja opettaja Minna Uusi-Rauvaa ja hänen oppilaitaan tarinasta! Pitkän talven tarina on pian lainattavissa myös kirjastosta.

Suosittelen lisää dystopiaa loskanharmauteen

640px-Legendary_DayOli tarkoitus blogata ihan muusta, mutta sitten tempauduin mukaan Marie Lu’n teosten valtataisteluihin kahtia jakautuneen Yhdysvaltojen eri osien välillä.

Ensimmäisen osan kannessa mainitaan Nälkäpeli, kuten ilmeisesti aina nykyisin kaikissa nuorille suunnatuissa dystopioissa. Nälkäpelin ansiot ovat minusta hienoissa henkilöhahmoissa ja jännittävässä seikkailullisuudessa, tulevaisuuskuvaa paremmin sen maailmanjärjestys sopii minusta allegoriaksi nykyisyydelle tietyn yksioikoisuuden vuoksi. Legend-trilogian tulevaisuuden maailmanluonti taas on mielenkiintoisen monipuolinen sekä lääketieteen, tekniikan ja yhteiskuntarakenteen puolesta. Eniten huomioni kuitenkin kiinnittyi mystiseen ruttoon sekä poliittisiin järjestelmiin.

Tosin ensimmäisen osassa Legend‘issä tutustutaan vasta Amerikan tasavaltaan, jonka totalirismissa on Pohjois-Korean tai kenties Kiinan kaikuja. Kirjailija on syntynyt Pekingissä, mutta muuttanut viisivuotiaana vanhempiensa kanssa Texasiin, joten ensikäden kokemuksia hänellä ei varmaankaan ole. Kuitenkin ehkä siksi kirjailija huomioi muunkin maailman olemassaolon kuin entisen Yhdysvaltojen, tosin vain ohimennen sivulauseissa. Toisessa osassa Prodigy‘ssa saadaan myös käsitys korporaatioiden hallitsemasta kapitalistisista Amerikan siirtokunnista, jossa kaikki on yksityistetty. Valtataistelussa on sitten vielä mukana kapinalliset Patriootit, jotka haikailevat menneisyyden Yhdysvaltojen perään.

Vaikka minussa eniten ihastuttaa aiheittaa tulevaisuuden visiointi näissä kirjoissa, ei hahmojen luontikaan ole mitenkään epäonnistunutta. Minusta päähenkilöt kehittyvät ja muuttuvat tarinan edetessä. Kirja-trilogian alussa molemmat päähenkilöt Day ja June ovat 15-vuotiaita. Dayn kirjailija oli luonut jo samanikäisenä kirjoittamaansa fantasiakertomukseen, ja koska hän koki tämän hahmon Jean Valjean-tyyppisenä, kehitteli hän tälle hahmolle Javert’in, joka on siis June. Alunperin June oli poika, mutta kirjailija sanoo, että poikaystävänsä ehdotuksesta hän päätti muuttaa hahmon tytöksi saadakseen enemmän merkittäviä naishahmoja. Romantiikka ei kuulemma ollut syy, vaan ne käänteet olisivat olleet samat, vaikka June olisi ollut miespuolinen.

Toinen asia, joka hahmoissa on ollut pinnalla, on se että Day on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, vaikka kirjailja mainitsee tämän isän suvun olleen Mongoliasta peräisin. Kirjailijan oma suku on myös osittain mongolialaista alkuperää, ja häntä on kiehtonut kuva mongolialaisesta tytöstä, jolla on muuten aasialaiset piirteet mutta hiukset ovat vaaleat ja silmät siniset, ja hän on halunnut sen toteuttaa Dayssä.

Juonenkäänteetkin ovat ainakin minulle ennaltaarvaamattomia, vaikka hiukan aavistelenkin mitä viimeisessä osassa tapahtuu. Odotan kovasti, että saisin trilogian viimeisen osan Champion‘in käsiini ja toivottavasti ällistyn, mutta vaikka aavisteluni toteutuisivat matka tulevaisuuden äärelle näiden kirjojen kanssa on ollut ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea viihdyttävä.

Wen Spencer: Eight Million Gods

EightMillionGods
Meerit suositteli minulle luettavaa, ja koska kyseisellä hetkellä minulla ei ollut mitään kesken, varasin itselleni täysin tuntemattoman kirjailijan Wen Spencerin uuden Eight Million Gods -kirjan. Kirjan sijoittuminen Japaniin kiinnosti erityisesti, koska kävin siellä keväällä. Meeritin suosittelu osui ja upposi, sillä Eight Million Gods tuli luettua parissa illassa. Tarina etenee vauhdikkaasti.

Päähenkilö Nikki Delany kärsii pakko-oireisesta kirjoittamisen tarpeesta ja hänen äitinsä on tämän takia pitänyt häntä enimmäkseen lukittuna hoitolaitoksiin, joissa Nikki ei viihdy lainkaan. Hän onkin jatkuvasti pakosalla äidiltään ja on muuttanut Japaniin, josta äidin olisi vaikeampi löytää häntä. Nikkillä on siellä ystäviä, jotka auttavat häntä pakenemaan ja joiden kanssa hänellä on internetissä salainen keskustelufoorumi. Nikki kirjoittaa uutta romaaniaan ja yllättäen huomaa, että sen tapahtumat näyttävätkin tulevan toteen. Niinpä häntä epäilläänkin murhasta ja hän joutuu pakenemaan ja etsimään oikeat syylliset. Nikki alkaa epäillä itsekin mielenterveyttään, kun japanilaisten tarujen jumaluudet alkavat puhua hänelle ja tanuki yrittää murhata hänet.

Nikkin tietokonenörttiys tekee hänestä itselleni helposti samaistuttavan sankarittaren, sillä itsellänikin on netistä löydettyjä ystäviä, joita en välttämättä ole kasvokkain tavannut. Kirja onkin mielestäni erittäin hyvin nykyajan ilmiöissä mukana. Samoin pidin Japanin kuvauksia varsin onnistuneina (näin yhden matkan perusteella).

fushimi

Fushimi Inari Shrine Kiotossa [c] Sini

Fushimi Inarin temppelin kuvaus toi oman käyntini niin elävästi mieleen!

Buffy-henkistä sujuvaa tekstiä, sijoitettuna Japaniin. Se oli hyvää vaihtelua kaikille yleensä Britanniaan/USAan sijoittuviin fantasiaseikkailuihin! Suosittelen.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Valitsin Enkelten verta kirjan viime vuoden science fiction -haasteen ympäristökatastrofi teokseksi ja luinkin sen aika alkuvaiheessa. Silti kirjoitan siitä vasta nyt ja hiukan vastahakoisesti sillä ennakko-oletusteni vastaisesti en pitänyt siitä lainkaan. Olen tainnut täällä blogissa lytätä jonkun englanninkielisen teoksen mutta periaatteessa ajattelen että on turha kirjoittaa kirjasta josta ei löydä mitään hyvää.

No toisaalta Johanna Sinisalon teoksessa on paljon hyvää. Se on erittäin taitavasti, suorastaan loistavasti kirjoitettu kirja jonka lukemisesta nauttii varmasti monikin joka ei pidä tieteiskirjallisuudesta sinänsä. Aihe on myös tärkeä mutta tästä alkaakin jo se miksi kirja oli minulle täysin väärä. En pidä siitä että minulle saarnataan ja väännetään rautalangasta ja itse koin kirjan paikoittain jopa tietokirjamaisena tai ainakin mielipidekirjamaisena enemmän kuin kaunokirjallisena. Idea laittaa kirjaan nettikirjoittelua jossa selitetään faktoja on toimiva ja mutta sitä on aivan liikaa suhteessa muuhun tekstiin. Lisäksi osa kirjoituksista tuntuu vähän epäaidoilta, osa hyvinkin autentisilta eli se on hyvin epätasaisesti toteutettu. Aihe oli sellainen että siitä jo tiesinkin sen mitä kirjassa kerrottiin ja jos haluan lukea faktaa niin luen sitten mieluummin tietokirjaa en romaania.

Toinen asia joka kirjassa silitti minua vastakarvaan oli sen naiskuva. Jos kirjassa ei olisi ollut naisia ollenkaan olisi se minun kannaltani ollut parempi. Päähenkilön suhde miespuolisiin sukulaisiin oli hienosti ja monipuolisesti kuvattu. Mutta kirjan naiset, muistaakseni kokonaiset kolme hahmoa olivat kaikki harvinaisen kanamaisia ja muutenkin paperinohuesti kuvattuja. Minulle tuli sellainen olo että kirjalle haluttiin vain mieslukijoita, etten ollut tervetullut sen sivuille.

Jos tämä ei olisi ollut haaste-kirja olisin ehdottamasti jättänyt tämän kesken kirjan ja en olisi lukenut omasta mielestäni kirjan kauneinta lukua. Viimeinen luku oli kathartisen kaunis ja melkein annoin anteeksi aikaisemman tylsistymisen faktojen parissa sekä kirjan misogyynisyyden. Mutta mitä pidemmän aikaa kuluu siitä kun luin kirjan sitä enemmän minua harmittaa että näin hyvän kirjan naiskuva on niin kammottava.

Kadota pelin virtuaalimaailmaan vai eikö, siinä pulma!

latausSakurazaka Hiroshin Slum online ei ole oikeastaan genrekirjallisuutta sillä se kuvaa nuoren opiskelijan elämää nykyajan Japanissa. Suuri osa kirjasta on kuitenkin kuvausta siitä mitä virtuaalimaailmassa tapahtuu päähenkilön pelihahmolle Tetsuolle ja huomasin että kirjasta kirjoittaneet arvostelivat juuri sen osuuden tyhjänpäiväisyyttä. Tämä kirja siis taitaa olla vähän väliinputoaja sillä osittain se on tavanomainen nuoren kehityskertomus, mutta osittain se tuntuu aukeavan vain ihmiselle joka itsekin pelaa. Minulle pelijaksot kirjassa kuljettivat juonta eteenpäin ja juuri antoivat sille sen omalaatuisuuden joka minua siinä viehättää.

Solahdin stempunkiin sujuvasti

ParasolSini lainasi minulle jo viime kesänä Gail Carriger’in Parasol Protectorate -sarjan ensimmäisen osan Soulless. Pidin sitä kohtuullisen viihdyttävänä rakkausromaanina johon antoi uutuudenviehätystä speampunk-henkisyys ja päähenkilön epäromanttinen pragmaattisuus. Olen aikaisemminkin yrittänyt lukea steampunkia mutta ennen tätä kirjaa en oikein ole innostunut siitä. Niin suurta vaikutusta kirja ei kuitenkaan tehnyt etten olisi jaksanut odottaa sarjan saapumista kirjastoon. Tosin siinä onnettomista sattumuksista johtuen kesti luokattoman kauan sillä saimme ne vasta nyt maaliskuussa melkein vuoden odottelun jälkeen.

Toinen osa Changeless tökki minulla pahasti ja meinasin jo heittää lukemisen sikseen, mutta onneksi en sillä lopussa alkoi nousta seikkailuhenkinen vire, joka jatkui mahtavana kolmannessa kirjassa Blameless. Tässä kirjassa esittää myös vähän suurempaa osaa suosikkihahmoni miesten vaatteisiin pukeutuva keksija Genevieve Lefoux jonka annetaan ymmärtää olevan lesbo ja johon sankaritar huolimatta rakkausavioliitosta ihmissuden kanssa tuntee seksuaalista vetoa.

Neljännessä Heartless’issa raskaana olevan sankarittaren seikkailut kiihtyvät entisestään ja huomasin etteivät nämä alkuvaikutelmasta huolimatta olekkaan rakkausromaaneja vaan seikkailu ja vempeleet ja kojeet ovat kirjojen juju. Viihdettähän tämä on mutta viehättävän omaperäistä ja jännittävää.