Tag Archives: arvostelu

Paljaan taivaan alla

Helmet-haasteen kohtaan teoksessa liikutaan luonnossa valikoitui kollegan suosituksesta Veronica Rossin post-apokalyptinen dystopiatrilogian ensimmäinen osa Paljaan taivaan alla. Kirja on enimmäkseen menevää seikkailullista scifiä lievällä Mad Max-viballa, jota vain hetkellisesti häiritsevät kuvailevat romanttisemmat kohdat. Tästä tyrmistyttävänä esimerkkinä mainittakoon, että Perry huomaa Arian tuoksuvan orvokeilta, koska hänellä on alkanut kuukautiset. Viimeksi kun minulla oli asiasta hajua niin kuukautisveri tuoksuu kyllä ihan normaalista vain vereltä ei orvokeilta. Sinänsä hauska ykstiyiskohta, että kirjassa mainitaan kuukautiset. Toinen vähän isompi positiivinen seikka on että juoni ei ole liian ennalta-arvattava eikä siihen ainakaan ensimmäisessä osassa kuulu kolmiodraamaa, josta on muodostunut nuorten dystopiakirjallisuuden klisee viime aikoina. Maailmanrakennus on minusta kirjan onnistuneimpia puolia, henkilökuvaus ei yllä minusta ihan samalle tasolle, mutta oletan että hahmot syvenevät jatko-osissa, jotka tämän aloituksen perusteella voisin hyvinkin lukea.

Hups, Helmet-haasteen suorittaminen vähän hidastunut

Eteen tuli nuhakuume ja tietokirjallisuuslukupiiriin lukeminen ja nyt olen kovasti jäljessä haasteen suorittamisessa eli nyt saa yksi kirja täyttää kolme kohtaa.

Homma oikeastaan lähti takkuamaan kun piti keksiä mikä kirja lisää hyvinvointiani. Blogin piiriin ei kuulu itsensäkehittämisoppaat, tosin sellaisen lukeminen saisi todennäköisesti vain verenpaineeni kohoamaan eikä parantaisi hyvinvointiani. Toisaalta melkein minkä vaan kiinnostavan kirjan lukeminen lisää hyvinvointiani, joten oli vaikea löytää mikä olisi se asia mikä tekisi jostain kirjasta erityisesti sitä tekevän. Sitten minulla kuitenkin onneksi välähti! Minulla on tapana lukea tuttuja turvallisia tästä kirjasta tiedän varmasti nauttivani kirjoja, silloin kun joku muu söisi lohturuokaa.

Fantasiapuolelta ehdoton suosikkilohtusarjani on Lois McMaster Bujoldin kirjoittama Curse of Chalion. Tosin Goodreadsin mukaan sarjan nimi olisi World of five gods. Sarja on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalista fantasiaa (ainakin minun mielestäni) ei niin perinteisillä päähenkilöillä. Ensimmäisessä osassa se on mies, joka on sotavuosien ja sotavankeuden jälkeen psyykkisesti traumatisoitunut. Hänen tarinansa saa minut aina itkemään, joka on hyvin puhdistava kokemus, kyyneleissähän poistuu stressihormonia. Tällä kertaa kuitenkin tartuin toiseen osaan Paladin of souls. Vaikka siinä viitataan edellisen osan tapahtumiin ja päähenkilöihin niin sanoisin, että tämän voi lukea ilman että on lukenut edellistä osaa, mutta koska se edellinen osa on järjettömän hyvä niin suosittelisin silti sen lukemista ensin.

Paladin of souls kirjan päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jota on pidetty hulluna, on ehkä jopa osittain ollutkin sitä, mutta joka on nyt vapautunut menneisyyden kahleista ja velvollisuuksista. Hänen on luotava uudestaan elämälleen tarkoitus äidin kuoleman jälkeen, hän ei halua tyytyä istumaan linnassa tekemässä käsitöitä ja kuunnellen juoruja. Juonet käänteet eivät tietenkään ole elämästäni, mutta monet tunteet ja ajatukset tuntuvat omilta.

Tämän kirjan siis valitsen myös kohtaan 13. eli kirja kertoo minusta sekä kirjaksi joka täyttää 2 haasteen kohtaa eli haasteen numeron 47.

Helmet-lukuhaasteen suomalainen klassikko

Ajattelin päästä helpolla ja lukea tähän haasteeseen Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia jonkin novellin. Toisin kuitenkin kävi, en siis päässyt helpolla.

Olen aikaisemmin lukenut Mannerin runoja ja koin ne silloin aika vaikeiksi, eikä Mannerin proosakaan ole helpoimmasta päästä, mutta avautuu kuitenkin hänen runouttaan paremmin minulle. Tai sitten ehkä olen kypsynyt tarpeeksi, että voisin yrittää hänen runojaankin uudestaan. Kokoelman novellit vaikka ovatkin itsenäisiä niin muodostavat kokonaisuuden niin että en oikein voinut jättää lukemistani vain yhteen novelliin. Lisäksi ne sisältävät sen verran paljon filosofiaa ja runoutta, että tarvitsen lukemiseen taukoja sulatellakseni asioita.

Suomikummaa vuodelta 1957. Kummallista ja kaunista. Jos filosofia ja runollisuus kiinnostaa realismiin sekoitettuna niin suosittelen.

Hirviön kutsu

Helmet-lukuhaasteen toiseen kohtaan kirjablogin suosittelema kirja valitsin Espoon kaupunginkirjaston toisen kirjablogin Kaminan suosituksen Patrick Nessin kirjoittaman Hirviön kutsun.

Loistava mutta hiukan hämmentävä kirja. Se näyttää mielestäni lastenkirjalta ja teknisesti on kirjoitettukin niin, mutta en osaa ajatella sitä lastenkirjana. Se onkin osassa kirjastoissa sijoitettu nuortenosastolle, joka on mielestäni parempi. Vaikka päähenkilö on 13-vuotias, on se rankka kuvaus äidin lähestyvän kuoleman aiheuttamasta ahdistuksesta. Kirja on genretetty kauhukirjallisuudeksi, mutta sekin tuntuu minusta vähän oudolta, tosin olen kyllä nähnyt joitain aasialaisia kauhuelokuvia, joissa pelottelun taakse kuitenkin kätkeytyy syvempiä ajatuksia, joten voi tämän kait niinkin lukea. Fantasiakin on ehkä myös väärä osoite sillä maagista realismiahan tämä on kelttiläisellä mytologialla. Tässä kirjassa sivutaan myös sitä miksi ihmiset tekevät pahoja tekoja, jonka pohdintaa haasteen edelliseen kirjaan kaipasin.

Kirjasta on tehty myös kehuttu elokuva, mutta kirja oli ihan tarpeeksi ahdistava ja itkettävä, joten ehkä jätän sen väliin. Mutta siitä huolimatta olen iloinen että luin tämän kirjan, sillä paljon ajatuksia jäi aivoihin kihisemään.

Tämä kirja käy myös haasteen kohtiin 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö sekä 22. kuvitettu kirja.

Maailma, vihreä metsä – The word for world is forest

Helmet-lukuhaasten ensimmäinen kohta on kirja jonka nimi on mielestäsi kaunis.

Nimi Maailma, vihreä metsä (enlanniksi The word for world is forest) on kaunis minusta sekä käännettynä että alkuperäiskielellä. Suomeksi sanat itsessään ovat kauniita, mutta englanninkielisessä versiossa on runollinen poljento.

Tämä oli kolmas aikuisten kirja, jonka teininä kolmekymmentä vuotta sitten luin Ursula K. Le Guinilta. Silloin tämä tuntui kovin erillaiselta kuin ennen sitä lukemani Osattomien planeetta tai Pimeyden vasen käsi. Niissä mielestäni oli hyvin harmaat sävyt ja phdiskeltiin asioita. Maailma, vihreä metsä oli mielestäni hyvin kiihkeän tunteikas kirja ja sen päähenkilöstä ei löydy mitään hyvää. Davidson on toksisen maskuliinisuuden kyllästämä, hän nauttaa tappamisesta ja raiskaamisesta.

Mielikuva kirjasta ei toisella lukemisella oikeastaan muuttunut, mutta ehkäpä se miten katson maailmaa on muuttunut. Silloin kirja tuntui olevan jonkinlainen allegoria Amerikoiden ja Australian kolonisaation historiasta, mutta nyt päähenkilö tuntuu mielipiteinen ja ajatuskulkuineen hyvin tutulta trollinettikirjoitteluista ja joidenkin poliitikkojen avautumisista. Nyt sen lukeminen tuntuu huomattavasti ahdistavammalta kuin nuorena, tuntuu että Davidsonin kaltaiset ihmiset ovat minulle tässä ajassa eläviä eivätkä muinaisen sirtomaavallan aikaisia. Siinä kuvataan hyvin elävästi miten väkivalta synnyttää väkivaltaa. Planeetan pasifistisessa kulttuurissa elävä asujaimisto muuttuu hyvin nopeasti väkivaltaan kykeneväksi. Toisaalta minun on entistä vaikeampi käsittää sitä miksi jotkut haluavat toisille niin paljon pahaa, tiedän kyllä teoriassa kuinka synnytetään asetelma me ja ne toiset ja kuinka heidät toiseuttamalla suljetaan pois ihmisyydestä ja siksi sallituiksi uhreiksi, mutta en silti pysty sitä käsittämään miten voi oikeasti uskoa siihen. Tätä ei kirjassa pohdita mielestäni ja se on ehkä minusta sen heikkous ja miksi ei nouse yhtä korkealle tasolle arvostuksessani kuin muut Le Guinin kirjat.

Planeetan vihreäkarvaisen asujaimiston pasifistinen uniennäkemistä arvostava kulttuuri on tietyllä tapaa ehkä kirjan mielenkiintoisin osa. Toisaalta sen selkeä sukupuolien roolijako niin että vain miehet ovat suuria uneksijoita ja naiset käytännön asioiden hoitajia tuntuu laiskalta ajattelulta, kun ajattelee että Le Guin oli kirjoittanut tässä vaiheessa jo Pimeyden vasemman käden. Kuitenkin täytyy myöntää, että paljon ajattelemista kirja tällä kertaa antoi minulle eli ehkä olen vähän väärässä aikaisemman arvioni kanssa, kyllähän yhdestä suunnasta tuleva näkökantakin saa pohtimaaan asioita. Kirja on myös jännittävä ja erittäin sujuvaa luettavaa.

Tämä kirja kävisi myös haasteen ulkomaisen kirjallisuuden palkinnon saanut, sillä se on voittanut Hugo-palkinnon. Ja nyt siis vielä vielä käy kohtaan kirjablogin kehuma kirja eli vaikka se ei mielestäni ole kirjailijan parhaimistoa niin ehdottamasti lukemisen arvoinen.

Elokuvissa

requestEn ole vielä ehtinyt lukea Jeanne Ryan’in Nerve-kirjaa, sillä siinä on suhteellisen pitkä varausjono niin en pysty vertaamaan miten elokuva on sen toteuttanut. Mutta sen voin sanoa että elokuvan rytmi on mainio, näyttelijät ovat hyviä, muuta moitittavaa en oikeastaan löydä kuin hetkittäin pilkalteleva opettavaisuus. Siitä tämän ehkä eniten tunnistaa nuortenelokuvaksi.

Meillä ei näköjään ole asiasanoitettu kirjaa scifiksi eikä jännäriksi, mutta elokuva oli mielestäni vähän molempia. Siinä kuvataan lähitulevaisuuden nuoria tekemässä haasteita, joita sosiaalisen median kautta muut nuoret äänestävät heidän tehtävikseen. Nuorten väliset suhteet on kuvattu ehkä vähän kliseisesti, mutta silti elokuva tuntuu aika katu-uskottavalta ja raikkaalta.

Suosittelisin sitä kelle vaan joka haluaa nähdä viihdyttävän vähän erillaisen elokuvan, mutta ei välttämättä kaipaa mitään kauhean syvällistä. Kohderyhmä on nuoret, mutta ei se haittaa tälläistä varttuneempaa katsojaakaan tässä tapauksessa.

Vaskinainen

vaskinainenJasper Fforden jälkeen päätin tarttua Finnconin suomalaisen kirjailijakunniavieraan Anne Leinosen teokseen Vaskinainen. Kirjassa on käytetty kahta kertoja-minää: Vaskinaista, joka on Tuonelan asukki, sekä ihmistä Niilasta. Päähenkilöitä on kolmaskin, Ulpukka, mutta hänet nähdään lähinnä Niilaksen silmin, mikä on mielestäni harmi.

Teos alkaa siitä, että Vaskinainen kertoo miten hän saattaa Tuonelan eli alisen sekasortoon ja samalla tietämättään päällisenkin mailman, sillä elämän kiertokulku jumiutuun. Kirja on hyvin kalevalaisen myyttisen eeppinen ja minun oli vaikea päästa siihen sisään aluksi.

Vähitellen kuitenkin lämpenin Niilaksen kerronnalle ja aloin jännittämään miten Ulpukalle ja hänelle käy. Oli kiva bongailla viittauksia myytteihin ja vähitellen totuin kerronnan tyyliin. Kirja on omaperäinen, juonenkäänteitä ei kaikkia arvaa etukäteen (jotkut aavistin) ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Suosittelen.

Finncon tulee eli täytyypä rukata lukulistaa vähän

Tampereen tämän kesän Finnconilla näkyy olevan kauniin metsäiset sivut, josta ainakin löytyy jo tieto kunniavieraista.

Oman mielikuvani mukaan, joka saattaa hyvinkin olla väärä, olen yrittänyt joskus aikaisemmin lukea Jasper Ffordea ja todennut liian kuivaksi. Olin kuitenkin lisännyt syystä, jota en enää muista The Eyre affair -kirjan lukulistalleni ja tuleva Finnconin kunniavieruus oli hyvä syy vihdoin tarttua toimeen. Alku ei ehkä ihan jouhevasti lähtenyt kannaltani liikkeeseen, mutta nyt olen jo aivan myyty. Vaihtoehtoinen maailma on kiinnostava, vaikka ei itselleni vielä kovin selkeä tämän sarjan ensimmäisen teoksen jälkeen, mutta olen kovasti kiintynyt liipasinherkkään sankarittareen Thursday Nextiin. Luulisin että kirjasta nauttii enemmän, jos ymmärtää viittaukset brittiläisiin kirjaklassikoihin, mutta lukija arvioitten perusteella ei näin välttämättä näyttäisi olevan. Jotkut tuntuvat olevan hyvinkin kiihtyneitä siitä miten kirjailijoita ja heidän teoksiaan kohdellaan ja toisaalta jotkut sanovat etteivät ole lukeneet Kotiopettajattaren romaania, johon ensimmäisen kirjan nimikin viittaa ja silti ovat hyvinkin nauttineet teoksesta. Kirja on siis kirjoitettu jo vuonna 2001 ja siksi onkin hiukan hämmentävää juuri nyt lukea siitä kuinka Krimillä soditaan osapuolina Englanti(oma erillinen valtio kuten Wales) ja Venäjä, jossa ei ole koskaan ollut vallankumousta. Niinkuin sekin yksityiskohta, että Thursday isä varoittaa häntä menemästä Oxfordiin vuonna 2016. Tämä pääsarja on edennyt jo seitsemänteen teokseen The woman who died a lot ja sille on siis sivusarja vai miksi spin-off’ia pitäisi kutsua? (Sivuhuomautus: sivusarja-linkki vie sarjan toiseen osaan sillä jostain syystä ensimmäistä osaa ei ole Helmet-kirjastojen kokoelmissa.)

Tarkoitus on vielä palata muihin kunniavieraihin myöhemmin, katsotaan miten käy. Mutta täältä löytyy kuitenkin jo arvosteluni Anne Leinosen yhdessä Elina Lappalaisen kanssa kirjoittamasta kirjasta Routasisarukset.

Aikuisille satumukaelmia Michael Cunninghamilta

Koska pidin kovasti Tunnit-elokuvasta, joka perustuu Michael Cunninghamin romaaniin, niin siitä innostuneena aloin lukemaan hänen teostaan A wild swan and other tales, joka on muunnelmia tutuista saduista. Olipa suuri erehdys! Luin intron ja kaksi ensimmäistä tarinaa. Introssa kertoja lähestyy lukijaa toteamalla kuinka kaikkihan me toivomme niille kauniille julkkiksille pahaa, kun heille kaikki on niin helppoa. Joooo, no ei siis tod oli minun ajatukseni. Tästä olisi jo pitänyt aavistaa, että jatkossa seuraa ilkeää ja vahingoniloista ilkkumista.

Ensimmäisessä kertomuksessa H. C. Andersenin Villijoutsenien mukaelmassa sitten pilkataan vammaista miestä, sillä mitä muuta käsi, joka on siipi edustaa. Vain friikit ovat satunnaisesti kiinnostuneita miehestä, sillä kuka voisi oikeasti rakastaa vammaista, tuntuu olevan perimmäinen ajatus tarinassa. Seuraava mukaelma on ilmeisesti Hannu ja Kerttu ja siinä pilkataan vanhaa naimatonta naista, jolla vielä oli seksuaalisia haluja iästään huolimatta ja koska hän oli tälläinen säälittävä tapaus, niin hän oli alitajuisesti vain mielissään siitä, että hänet murhattiin. Tässä kohtaa totesin, että tämä nyt vaan ei taida tosiaankaan olla minun kirjani. Misogyniaa ja ableismia ei kiitos. Ainoa asia mistä voin sanoa pitäneeni oli Yuko Shimizun upea kuvitus.

En siis voi suositella tätä kenellekkään, lukekaa vaikka mieluummin Sarah Pinborough’in Tales of the kingdoms-sarjaa. Sekin on aika kyyninen, mutta ei jätä niin pahaa makua mieleen kun Cunninghamin kirja.

Asgardialaista fantasiaa

lost sunJotenkin kummasti on ollut viikinkien mytologia mielessä (miten niin olen katsonut supersankarielokuvia liikaa?) ja siksi varmaan on osunut silmään kuinka paljon onkaan tarjolla niihin pohjautuvaa fantasiaa. Esittelen nyt pari kirjasarjaa, jotka molemmat kuvaavat todellisuutta, jossa kristinuskon maailmanvalloituksen sijasta on usko aasoihin ja vaaneihin levittäytynyt maailmalle.

Alunperin suhtauduin hyvin epäluuloisesti Tessa Grattonin The United States of Asgard-sarjaan. Sen ensimmäisen osan The lost sun-kirjan kannessa lukee: Finding his fate would could mean losing her forever, joka siis on aika yöks-mainoslause minun mielestäni. Jotenkin minua kuitenkin kutkutti ajatus siitä että USA onkin United States of Asgard eikä United States of America, sekä berserk-soturin ja ennustajattaren roadtripistä. Aluksi kirja tuntui vähän teinisiirapilta, mutta onneksi kun toiminta alkoi niin siirappi katosi. Eikä sarjan toisessa osassa The strange maid, jossa ole siirapista tietoakaan siinä kun Lokin seuraajat astuvat kuvaan mukaan. Tosin se on minulla vielä kesken, joten loppupuolesta ei ole takeita.

sleeping army
Toinen sarja on vähän nuoremmille tarkoitettu huumoristinen Francesca Simonin The sleeping army-sarja, josta on ilmestynyt kaksi osaa: The sleeping army ja The lost gods. Odotin pitäväni näistä kirjoista enemmän kuin pidin, ne ovat kyllä hyvin kirjoitettu, mutta seikkailillisuus kärsii realistisuudesta, joka on jo melkein inhorealistista, mukana haju tai siis oikeammin löyhkä. Eli näitä voi suositella realistisesta fantasiasta pitäville, itse haluan vähän enemmän seikkailua ja magiaa.