Category Archives: fantasia

Worldconin julkaisuja ja kuulumisia

Worldcon 75 on nyt takana, ja ajattelin kirjoitella pieniä nostoja siellä vastaan tulleista julkaisuista sekä niistä ohjelmista, joihin osallistuin tai joita vedin. Lukuvinkkejä on siis tarjolla! Kaikkia tekstissä mainittuja kirjoja ei välttämättä edes löydy (vielä) Helmet-kirjastoista.

Kirjauutuuksia ja muita tärppejä

Vietin suuren osan Worldconista pienkustantajien myyntitiskillä päivystämässä. Pienkustantajilta oli ilmestynyt Worldconiin muutamia kiinnostavia kirjoja englanniksi. Worldconin jäsenille annettiin ilmaiseksi Suomi-kumma-antologia Giants at the End of the World. Muita uusia julkaisuja olivat Nysalor-kustannuksen antologia Boundaries, johon on käännetty kymmenen suomalaista kauhukertomusta, sekä Osuuskumman spefinovelliantologia Never Stop ja raapalekokoelma The Self-Inflicted Relative. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehti Kosmoskynä  oli ilmestynyt englanninkielisenä numerona nimellä Cosmos Pen ja tarjosi niin tietoartikkeleita kuin tarinoita.

Jo aikaisemmin ilmestyneitä olivat Osuuskumman espanjankielinen spefiantologia Luces del norte, Anne Leinosen novellikokoelma The Otherling (Kuoriaiskirjat) ja Haamu Kustannuksen sarjakuvaromaani Pale Toes, jonka ovat tehneet kauhukirjailija Marko Hautala ja sarjakuvataiteilija Broci. Lisäksi Haamulla oli kaupan Marko Hautalan romaanin Kuokkamummo englanninkielistä käännöstä The Black Tongue. Iris-kustannuksella oli jaossa ilmainen englanninkielinen näyte Laura Luotolan romaanista Suoja.

Worldconin yhteydessä julkistettiin myös useita uusia suomenkielisiä kirjoja. Perjantaina pidettiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaiseman antologian Meliwas ja muita kaupunkeja julkistamistilaisuus. Olin tilaisuudessa mukana ja keräsin nimmareita useilta kirjoittajilta ja kokoelman parilta toimittajaltakin. Mukana on spefipiireissä tuttuja nimiä mutta myös monta uutta kirjoittajaa, jotka ovat julkaisseet vasta vähän tai eivät tätä ennen yhtään mitään. Urbaanin fantasian ystäville voisi samalla vinkata Osuuskumman antologiaa Murtumia maisemassa.

Lauantaina pidettiin peräti kolmoisjulkkarit. Julkaistavina kirjoina olivat Lucilla Linin avaruusdystopiaromaani Vihreä maailma ja kauhukirjailija Boris Hurtan novellikokoelma Talo Mörövuoren juurella sekä Tajunta Median kehokauhuantologia Tämä jalka ei ole minun.

Tämä jalka ei ole minun -kokoelman ehdin lukea ja voin suositella sitä lämpimästi niille kauhu ystäville, jotka eivät ole turhan herkkiä. Erityisinä helminä kokoelmasta voisi nostaa esiin Janos Honkosen kammotavan hammaslääkäritarinan ”Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda”, Katri Alatalon niminovellin, jossa päähenkilön jalassa on jotakin kammottavaa, Jussi Katajalan mustan huumorin sävyttämän kertomuksen ”Kappaleina” ja Markus Koskimiehen tarinan ”Lihan himo”, jossa vieraillaan eräänlaisessa ravintolassa. Muutama heikompikin tarina kokoelmaan on päässyt, mutta kokonaisuutena se on toistaiseksi paras Aavetaajuuden antologia.

Oma Nysalor-kustannukseni on julkaissut vanhoja suomalaisia tulevaisuuskertomuksia sisältävän kokoelman Tulevaisuuden ihminen sekä uuden laitoksen Z. Topeliuksen kauhuromaanista Linnaisten kartanon Vihreä kamari.

Hiukan isommilta kustantamoilta oli ilmestynyt myös mielenkiintoisia teoksia Worldconin alla. Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki on lähes 700-sivuinen, eeppisiin mittoihin kohoava aavikkofantasiaromaani, joka sijoittuu itämaistyyppiseen fantasiamaailmaan. Kirjassa seurataan kolmea nuorta ja heidän vaiheitaan. Kuten nimikin kertoo, kirjassa esiintyy runsaasti käärmeitä mutta myös muinaisia salaisuuksia, jotka vähitellen raottuvat. Samaan aavikkofantasiamaailmaan sijoittuu itsenäisenä äänikirjanovellina ilmestynyt Alatalon kertomus Bah Ghawanin ennustaja.

Erika Vik on varsin tuore kirjailija, jolta on ilmestynyt tänä vuonna esikoisromaani Hän sanoi nimekseen Aleia ja nyt jo vuoden sisällä jatko-osa Seleesian näkijä. Vikin kirjat sijoittuvat steampunk-henkiseen, hyvin omaperäiseen fantasiamaailmaan. Mukana on myös ripaus villin lännen tarinoiden henkeäkin.

Into on puolestaan julkaissut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat. Teos sijoittuu Unkariin, ja sen ideana on takakansitekstin mukaan nyky-Unkarin rinnalla oleva toisenlainen todellisuus.

Muita, ei aivan uunituoreita vastaan tulleita kirjoja ovat juhannusnovellikokoelma Koivulehto, O. E. Lönnbergin lyhytproosateos Langanpäitä, Minna Roinisen Pimeänkutojat, Christine Thorellin Liskon häntä, Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian (tätä oli pienkustantajien pöydässä ilmaiseksi jaossa), Sata kertaa sadalla sanalla (Kirjavan kaupanpäällisenä jakama raapaleantologia), S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, Ville Vuorelan Praedor-romaani Käärmetanssija, vanhaa tieteiskirjallisuutta sisältävä kokoelma Aivopeili ja Sherlock Finlandin julkaiseman lehden Holmesiinin numerot yksi, kaksi ja kolme. Mainittakoon samalla Aapo Leision fantasiaromaani Lohikäärmeen kynsi, johon törmäsin Ropeconissa. Vielä hännän huippuna on pakko nostaa esiin kummallinen vihkonen Hyvin marinoitua lihaa, jonka hahmoista saattaa tunnistaa tunnettuja spefikirjailijoita…

Muutamia vilauksia ohjelmasta

Worldconin ohjelman kuunteleminen jäi minulta aika vähiin. Osa ohjelmasta oli niin suosittua, etteivät kaikki halukkaat päässeet saliin. Järjestäjät onneksi saivat siirrettyä osan ohjelmista isompiin tiloihin.

Torstaina olin vetämässä reading group -tilaisuutta, jossa kirjailija Ilkka Auer keskustali yleisön kanssa. Auer on kirjoittanut neliosaisen Lumen ja jään maa -sarjan mutta paljasti, että hänellä on useita sarjan maailmaan sijoittuvia uusia käsikirjoituksia odottamassa julkaisemista. Maailmasta on olemassa myös paljon kirjoitettua materiaalia ja jopa kirjailijan kehittämät roolipelisäännöt. Keskustelijat olivat asiasta aivan innoissaan. Auer on julkaissut nyt myös nuorille suunnatun kauhuromaanin Anastasia.

Illalla kävin kuuntelemassa Impact of Awards -paneelikeskustelua, jonka anti jäi aika laihaksi. Nobelin kirjallisuuspalkinnolla on kuulemma paljon vaikutusta kirjojan myyntiin, muilla palkinnoilla paljon vähemmän.

Perjantaina kävin pienten pohjoismaisten kustantajien tapaamisessa. Pohjoismaalaisuus jäi tosin vain suomalaisiin ja ruotsalaisiin, sillä muista Pohjoismaista ei ollut edustajia paikalla. Ehkä kiinnostavin tuttavuus oli israelilainen kustantaja, joka julkaisee kirjoja hepreaksi. Hän oli kiinnostunut pienempien kielialueiden kirjoista, sillä Israelissa englanniksi kirjoitettuja kirjojen kääntäminen ei kuulemma kannata, koska ihmiset lukevat ne suoraan englanniksi. Kaikilla oli halu tiivistää pohjoismaista yhteistyötä esimerkiksi markkinoinnissa. Toivon mukaan siitä syntyy postituslista tai jopa nettiportaali, jonka kautta yhteispohjoismaisia spefiasioita voisi tuoda laajemmin yleisön tietoisuuteen.

Myöhemmin iltapäivällä vedin reading groupia englanniksi, ja kirjailijana oli Emmi Itäranta teoksellaan Kudottujen kujien kaupunki tai The Weaver. Yleisö kyseli kirjailijalta paljon romaanin syntyvaiheista ja taustasta. Itäranta kertoi myös kiinnostavia yksityiskohtia siitä, mitä eroja englanninkielisen ja suomenkielisen teoksen välillä on. Kirja on harvinainen tapaus siinä mielessä, että kirjailija itse on kirjoittanut sen sekä suomeksi että englanniksi ilman erillistä kääntäjää. Uusi kirjakin on kuulemma tulossa muttei ihan lähiaikoina.

Lauantai oli minulla paneelien päivä, sillä olin kahden paneelikeskustelun moderaattorina. Alku oli tosin kamala, sillä kaksi Finnish Horror -paneelin osallistujaa oli sairaina. Siitä olisi tullut siis minun ja Marko Hautalan kaksinpuhelu, mutta onneksi avuliaat osuuskummalaiset hommasivat alta aika yksikön kaksi korvaavaa panelistia: nuorten kauhuromaanin Haiseva käsi kirjoittaneen Magdalena Hain ja suuren määrän mainioita kauhunovelleita kirjoittaneen Jussi Katajalan.

Kauhupaneeli sujui ilmeisesti hyvin, ja yleisö tuntui kiinnostuneelta aiheesta. Keskustelijat valottivat suomalaisen kauhukirjallisuuden ominaispiirteitä ja nostivat esiin myös suomalaisia kauhukirjailijoita ja kauhukulttuuria laajemmin. Erityismaininnan saivat Boris Hurtta, Mia Vänskä ja Kari Nenonen. Olimme ottaneet myös nähtäville suomalaisia kauhukirjoja eri aikakausilta ja vähän suomalaisia indie-kauhuelokuviakin.

Lauantain myöhempi paneeli käsitteli paranormaalia suomifantsua. Panelistit olivat oikein kiinnostava kattaus genrestä. Elina Rouhiainen on kirjoittanut neliosaisen Susiraja-sarjan mutta siirtynyt nyt astetta realistisempaan Väki-sarjaan avausteoksella Muistojenlukija. Se sijoittuu Helsingin Vuosaareen. Päähenkilö Kiurulla on salattu kyky nähdä ihmisten muistoja.

Elina Pitkäkangas kirjoittaa vetävää ja osin genren kliseitä rikkovaa ihmissusisarjaa, jonka jo ilmestyneet osat ovat Kuura ja Kajo. Kolmas osa on työn alla myös. Sarjasta voi erityisesti mainita, että monet lukijat ovat pitäneet sen toista päähenkilöä harvinaisen ärsyttävänä.

Sini Helminen on tuore kirjastonhoitaja-kirjailija, joka on julkaissut Väkiveriset-sarjan avausosan Kaarnan kätkössä. Sitä voi luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi, jossa käytetään suomalaista mytologiaa luovasti. Jatkoa on tulossa syksyllä.

Minulle aivan uusi tuttavuus oli neljäs panelisti Anna Hallava, joka on julkaissut kaksi kirjaa keiju- chick litiä. Ensimmäisessä osassa Sammakkoprinsessa 14-vuotiaalle Ofelialle paljastuu, että hän on puoliksi keiju. Tyyli on chick litin tapaan humoristinen. Aivan tuore teos on Valpuri Vaahteran maaginen korva, joka kuulu enää Ofelia-sarjaan.

Muita kiinnostavia asioita

Kirjailija Erika Vik oli ideoinut Worldconiin kirjavauva-tempauksen, jossa kustantajat saattoivat tuoda tuoreita teoksiaan esittelypöydälle kiinnostuneiden selailtaviksi. Toisena tempauksena hänellä olivat kirjakeijut: kirjailijat kätkivät kirjojaan Messukeskukseen, antoivat sosiaalisessa mediassa vihjeitä, ja löytäjä sai pitää löytämänsä kirjat.

Törmäsin Luna Press -kustantamon pöydässä varsin hassuun kirjaan: The Things That Should Not Squee. Se on Lovecraftin Cthulhu-mytologian hirviöistä kertova kuvakirja, jossa kerrotaan, mitä muuta hirviöt tekevät kuin vainoavat ihmisiä. Tiesitkö esimerkiksi, että käärmeiden isä Yig kirousten langettamisen ohella lukee kirjoja lapsilleen tai että Nyarlathotepilla on vaikeuksia valita sopivaa asua? Samalta kustantajalta ostin myös kilpailun kautta kootun novellikokoelman Beyond Realities 2015, joka sisältää niin scifiä, fantasiaa kuin dark fantasy -genreä.

Kiinalainen Science Fiction World -kustantamo oli Worldconissa vahvasti läsnä. He jakoivat tyylikästä esitettään, josta löytyi myös suomalaisittain ilahduttavasti Hannu Rajaniemen romaanin The Quantum Thief kiinankielinen käännös. Kukaties Worldcon järjestään vielä joskus Kiinassakin?

Itselläni heräsi Worldconissa kiinnostus osallistua johonkin ulkomaiseen tapahtumaan. Helppo vaihtoehto saattaisi olla ensi vuonna Tukholmassa 15.–17.6. järjestettävä Swecon eli Fantastika 2018. Ensi vuonna järjestetään jälleen myös Finncon, tällä kertaa Turussa 14.–15.7. 2018. Siellä aion varmasti olla paikalla.

Mikä oli sitten Worldconissa parasta? Kaikesta hienosta ohjelmasta huolimatta parasta olivat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, joiden kanssa juttelin tapahtuman aikana, olipa kyseessä sitten lyhyt moikkaus tai pitkä ja syvällinen keskustelu. Oli erityisen hauskaa päästä kertomaan ulkomaalaisille suomalaisesta kirjallisuudesta, etenkin julkaisemastani englanninkielisestä Boundaries-kauhuantologiasta. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen oppinut tuntemaan niin valtavan määrän mitä ihanimpia ihmisiä spefifandomista!

Kauhean karmaiseva lukustoppi!

Olen kärsinyt kyseisestä vaivasta jo hyvän aikaa. En edes oikein tiedä miksi. Syytän tietokonetta johon on helppo jumiutua.
Olen tahkonnut läpi (monta kuukautta yhtä lukien) hyviäkin kirjoja, mutta silti en vain ole päässyt tukoksesta yli enkä ympäri!
Olen myös jo sortunut ostamaan äänikrijana Abercombien Half a king, kun ajattelin, että jollen itse pysty lukemaan, auttaa jos joku lukee minulle. Kunhan pääsis eteepäin!
Tämä taito vaatii kuitenkin hieman harjoittelua ja ilman kunnon kuulokkeita Suomen kuolemanhiljaisessakin bussiliikneteessä menee asioita ohi…

Olen kokenut lukemattomuudesta hyvinkin suuria tunnontuskia, kun työtehtäviini kuitenkin kuuluu lukea, olla perillä ja hieman edes ajan hermoilla klassikoita unohtamatta.
Suurimmat tunnontuskat on kuitenkin minulle aiheuttanut innokas sivarimme, joka itse lukee fantasia tiiliskiviä ja haluaa tietää mitä minä olen lukenut ja puhua kirjallisuudesta. Tuntui pahalta aina sanoa “en oo vieläkään saanu mitään luettua”.
Joten eräänä päivänä hyllyttäessä otin härkää sarvista, astuin erittäin kauas fantasiasta sekä mukavuusalueestani ja lainasin käteeni osuneen Paksu täti rokkaa tykimmin (Wahl, Hillevi) aikuisten humoristisen kirjan.
Kirja lojui kotona hyvän aikaa, kunnes eräänä päivänä paistoi aurinko, riistin itseni tietokoneelta ja asetuin parvekkeelle lukemaan. Ja kyllä minä luinkin! Koko kirjan parissa tunnissa (huom. sisältää isoa ja harvaa tekstiä, helppoa nieltävää ja ruokaohjeita).
Parin päivän kuluttua tartuin rohkeasti (ja hieman häpeillen etten aiemmin ole lukenut) Welman tytöt (Holopainen, Anu) kirjaan. Sain senkin valmiiksi parissa päivässä! Voi että olin itsestäni ylpeä 😀

Juhannusta olin lähdössä viettämään kunnon kansalaisen tapaan mökille ja lainasin rehvakkaasti pari enkunkielistä kirjaa mukaani. Kuitenkin ruokaostoksia tehdessä silmiini osui alepokkarit (voi surmanloukku!) ja ostin itselleni Julie Kagawan Talon sarjan ekan osan suomeksi.
Mutkia matkaan tuli tämän aikana, mutta lähinnä sellaisia, että piti seurustella muiden ihmisten kanssa eikä vain kirjan!
Arvasin juonen, Olin koko ajan 98% varma mitä seurvaaksi tapahtuu, kuka pettää kenet, ketä rakastuu kehenkin, mutta se ei haitannut tippaakaan. Halusin vain tietää ja lukea tismalleen miten se tulee tapahtumaan. 5 osaa kuulostaa aika paljolta kyseiseen maailmaan, mutta ei sitä tiedä…se voi toimia, ainakin aion seuraavan lukea ja katsoa 🙂

Enkunkieliset odottaa vielä hyllyssä hetkeään, samoin jo kolmatta vuotta kesken oleva kirja…myöskin äänikirja pitäisi saada loppuun (sekin on hyvä juoneltaan!)

Opin sen stopistani, että ota luettavaksi jotain aivan erilaista kuin yleensä, lyhyt ja helppo nieltävä, viihdyttävä. Katson nyt aikuisten viihdehyllyä aivan uusin silmin 😉

Olen myyty, olen innoissani ja olen vapautunut hirveästä lukustopista!
Nöyrimmät kiitokset kaikille kolmelle kirjalle ja heidän kirjoittajilleen, sekä erityisesti nuorelle kollegalleni.

Paljaan taivaan alla

Helmet-haasteen kohtaan teoksessa liikutaan luonnossa valikoitui kollegan suosituksesta Veronica Rossin post-apokalyptinen dystopiatrilogian ensimmäinen osa Paljaan taivaan alla. Kirja on enimmäkseen menevää seikkailullista scifiä lievällä Mad Max-viballa, jota vain hetkellisesti häiritsevät kuvailevat romanttisemmat kohdat. Tästä tyrmistyttävänä esimerkkinä mainittakoon, että Perry huomaa Arian tuoksuvan orvokeilta, koska hänellä on alkanut kuukautiset. Viimeksi kun minulla oli asiasta hajua niin kuukautisveri tuoksuu kyllä ihan normaalista vain vereltä ei orvokeilta. Sinänsä hauska ykstiyiskohta, että kirjassa mainitaan kuukautiset. Toinen vähän isompi positiivinen seikka on että juoni ei ole liian ennalta-arvattava eikä siihen ainakaan ensimmäisessä osassa kuulu kolmiodraamaa, josta on muodostunut nuorten dystopiakirjallisuuden klisee viime aikoina. Maailmanrakennus on minusta kirjan onnistuneimpia puolia, henkilökuvaus ei yllä minusta ihan samalle tasolle, mutta oletan että hahmot syvenevät jatko-osissa, jotka tämän aloituksen perusteella voisin hyvinkin lukea.

Hups, Helmet-haasteen suorittaminen vähän hidastunut

Eteen tuli nuhakuume ja tietokirjallisuuslukupiiriin lukeminen ja nyt olen kovasti jäljessä haasteen suorittamisessa eli nyt saa yksi kirja täyttää kolme kohtaa.

Homma oikeastaan lähti takkuamaan kun piti keksiä mikä kirja lisää hyvinvointiani. Blogin piiriin ei kuulu itsensäkehittämisoppaat, tosin sellaisen lukeminen saisi todennäköisesti vain verenpaineeni kohoamaan eikä parantaisi hyvinvointiani. Toisaalta melkein minkä vaan kiinnostavan kirjan lukeminen lisää hyvinvointiani, joten oli vaikea löytää mikä olisi se asia mikä tekisi jostain kirjasta erityisesti sitä tekevän. Sitten minulla kuitenkin onneksi välähti! Minulla on tapana lukea tuttuja turvallisia tästä kirjasta tiedän varmasti nauttivani kirjoja, silloin kun joku muu söisi lohturuokaa.

Fantasiapuolelta ehdoton suosikkilohtusarjani on Lois McMaster Bujoldin kirjoittama Curse of Chalion. Tosin Goodreadsin mukaan sarjan nimi olisi World of five gods. Sarja on mielenkiintoinen yhdistelmä traditionaalista fantasiaa (ainakin minun mielestäni) ei niin perinteisillä päähenkilöillä. Ensimmäisessä osassa se on mies, joka on sotavuosien ja sotavankeuden jälkeen psyykkisesti traumatisoitunut. Hänen tarinansa saa minut aina itkemään, joka on hyvin puhdistava kokemus, kyyneleissähän poistuu stressihormonia. Tällä kertaa kuitenkin tartuin toiseen osaan Paladin of souls. Vaikka siinä viitataan edellisen osan tapahtumiin ja päähenkilöihin niin sanoisin, että tämän voi lukea ilman että on lukenut edellistä osaa, mutta koska se edellinen osa on järjettömän hyvä niin suosittelisin silti sen lukemista ensin.

Paladin of souls kirjan päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jota on pidetty hulluna, on ehkä jopa osittain ollutkin sitä, mutta joka on nyt vapautunut menneisyyden kahleista ja velvollisuuksista. Hänen on luotava uudestaan elämälleen tarkoitus äidin kuoleman jälkeen, hän ei halua tyytyä istumaan linnassa tekemässä käsitöitä ja kuunnellen juoruja. Juonet käänteet eivät tietenkään ole elämästäni, mutta monet tunteet ja ajatukset tuntuvat omilta.

Tämän kirjan siis valitsen myös kohtaan 13. eli kirja kertoo minusta sekä kirjaksi joka täyttää 2 haasteen kohtaa eli haasteen numeron 47.

Kukkahattuilemassa kirjamaassa

Oon pidempään miettiny tämän julkaisua, lähinnä siksi, etten oikeasti tiedä haluaisinko edes keskustella koko asiasta 😀 Asia kuitenkin mietityttää lähes joka päivä ja päädyin kirjoittamaan ajatukseni kilometripostaukseksi.
Huomaan tämän myös näyttävän enemmän #suojelkaalapsiapahaltamaailmata ajatukselta, vaikka lähinnä ideani on puolustaa nuorten “omaa” kirjallisuutta ja koittaa nostaa sitä enemmän heille.

Kellutuksen* alkamisen myötä olen jatkuvasti törmännyt lastenosastolla seikkaileviin nuorten kirjoihin, varsinkin fantasia ja scifi sellaisiin.
Tämä johtuu pitkälti siitä, että pienissä kirjastoissa ei ole ollut ollenkaan nuortenosastoa erikseen, niin kuin Helsingissäkään ei ole. Ja jälkikäteen ei ole panostettu näiden genrejen “siivoamiseen”.
Itse pidän erillisestä nuortenkirjallisuuden osastosta, vaikka se onkin ehkä vaikea rajata jossain määrin. Olisin teininä ollessani ollut hyvin iloinen sellaisesta suuntaviivasta lähikirjastossani. Oli vaikea löytää luettavaa Neiti etsivien ja heppakirjojen täyttämästä lastenalueesta, kuin myös paksujen tiiliskivien ja tylsäkantisten kirjojen täyttämältä aikuistenosastolta.
Tuntuu, että viime vuosina on tullut enemmän ja enemmän nimenomaan nuorille aikuisille (13-18 vuotiaille) suunnattua kirjallisuutta. Päähenkilöt voivat olla n. 15 vuotiaita, elää nuorison salattua elämää siinä maailmassa johon kirjailija on heidät luonut.
Fantasiamaailmassa ja varsinkin dystopisessa maailmassa elämää ei ole kuvattu kovinkaan ruusuiseksi. Onko ok, että lapsi lukee kirjallisuutta, missä vedetään pölyä nenään helpottamaan tuskaa, revitään aarnikotkan voimin varkaiden pää irti, surmataan vallanpitäjä tai raiskataan joku, tämä kaikki tietysti värikkäästi kuvaillen.
Minulle on tullut olo, että nimenomaan fantasiamaailmosta ei olla niin tarkkoja, viitataan kintaalla “se on vain fantasiaa jossain toisessa ulottuvuudessa”. Sielläkin on hahmoja joihin kiintyy kovin ja eläytyy siihen tarinaan, eikä keijujen olemassa olo tee tapahtumista mitenkään vähemmän todellisia mielikuvituksessa.
Uutisia lukiessa tuntuu usein, että me jo eletään dystopiaa, ei ainakaan kovin kaukana olla siitä.

Kirjaston tehtävä ei ole sensuroida, mutta onko kirjaston tehtävä yrittää ohjata mitä ihmiset lukevat? Mitä kirjavinkkauksiin tulee ainakin ala-asteelle niin on. Harvoin siellä vedetään kovin murhapitosta settiä.
Onko kukkahattutätimäistä siirtää nuorten kirjat oitis nuoriin vai pitäisikö antaa lapsillekin mahdollisuus niihin.
Fantasian ja scifin osuus lasten ja nuortenkirjallisuudessa jatkaa kasvuaan ja normiromaanit Pasilan (kuvitteellisesta) arjesta saavat rinnalleen uudet universumit kilpailemaan tittelistä “kumpi onkaan normaalimpaa”.

Huomasin ekan kerran alkavani kukkahattuilemaan kun ajattelin napata jotain hauskaa ja helppoa lasten fantasiaa. Käsiini tarttui karvakantinen (tosin kirjastossa muovitettu) Debi Gliorin Magiaa mafian tahtiin. Tyyli on hyvin humoristinen, joskin britti tyyliin mustaa ja vekkulimaista, osittain hieman raakaa.
Toisen kerran tartuin kirjaan, joka oli Torill Thorstad Haugerin Korppityttö. Kirjassa käsitellään melko julmaa viikinkiaikaa, pakkoavioliittoa ja pääosassa on hyljeksitty muotopuoli nuori neito. Aihealueet voisivat olla hieman vinksahtaneesta Tuhkimosta, mutta kirjan kieli sai minut kuitenkin hieman karsastamaan ja miettimään ettei tämä ehkä ollutkaan lapsille suunnattu.

Mikä kuitenkin sitten oikeuttaa Harry Potterit ja Taru sormusten herrasta olemaan myös lasten puolella? Jos minulta asiakas kysyy Pottereista ”voiko tätä sarjaa lukea 7 vuotiaalle iltasaduksi”, vastaan yleensä, että ”melko vapaasti 4 kirjaan asti, neljännessä alkaa jo ihmisiä kuolemaan ja tunnelma olemaan synkähkö.” Teenkö siinä väärin? Sensuroinko lapsilta mahdollisuuden imeytyä Potterismiin jo varhain?
TSH:n kieli taas on melko haastava ja harva lapsi sitä taitaa itsekseen lukea. Eikä sekään sisällöltään ole sitä kevyintä kamaa…
Jotenkin nämä kuitenkin lasketaan sadunomaisiksi ja siksi lapsille sopiviksi?
Jos rajoitamme ns. vanhemmille suunnattua väkivaltaa ja seksiä sisältävää lapsilta, miksi Grimmin sadut saavat edelleen olla ”the thing” lasten sadunkerronnassa? Koska ne ovat opettavaisia, klassikkoita ja ”aarteita joita minullekin luettiin pienenä”?

Jokaisen maan päällä tallaavan otuksen elämänkaareen kuuluu tragedioita ja kuolemaa, enkä sitä halua lapsilta kieltää, se ei ole tämän kirjoitelman pointti.
Kuvamateriaali tarjoaa suoraa tykitystä vaikeista aiheista ja siksi se aina ikärajoitetaan ja siitä ollaan tarkkoja.  Suurimmalla osalla on kuitenkin myös mielikuvitusta ja jollei ole ketään kelle purkaa niitä ajatuksia joita esimerkiksi lause “…ja katsoin avuttomana kuinka kuningattaren pää vieri lattialle verta valuen.” herättää, voi ne jäädä kalvamaan.

Aikuisen ja lapsen raja on selvä. Onko lapsen ja nuoren tai nuoren ja aikuisen? Pitäisikö sen olla? Vai onko nuoret aikuiset aina ns. väliinputoajia, jotka eivät ihan tiedä onko kirja lasten puolella (jonne on noloa mennä), vai onko sitä aikuisissa (jonka tarjontaan on helppo hukkua).
Nuoriso lukee edelleen vähän, vaikuttaako tähän se, että heille ei ole “osoitettu” omia kirjoja vaan annetaan kuva, että “nää nyt voidaan ottaa lapsista pois, ni saadaan nuorilleki jotain”.
On paljon nuorten kirjallisuutta normaalin kaunokirjallisuuden puolella. Suurin osa ilmestynyt jo silloin kun itse olin nuori (ja edelleen toki hyviä). Uusia kuitenkin tulee ja eritoten fantasian puolella. Kallion huumearjesta kertovat kirjat ollaan hyvin helposti erottamassa nuorille aikuisille, mutta fantasia taitaa edelleen olla lajina sellaista joka lasketaan lapsille saduiksi tai sitten aikuisille miekkaa ja magiaa.
Lapset (10<) löytävät nuorten puolelle, mutta nuoret harvoin eksyvät lasten puolelle.

Olenko ihan yksin ja sekava ajatusteni kanssa?

*Kellutus = kirja jää siihen kirjastoon johon sen palauttaa, esim. Nöykkiön kirja jää Sellon hyllyyn eikä matkaa enää kotiinsa.

Helmet-lukuhaasteen suomalainen klassikko

Ajattelin päästä helpolla ja lukea tähän haasteeseen Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia jonkin novellin. Toisin kuitenkin kävi, en siis päässyt helpolla.

Olen aikaisemmin lukenut Mannerin runoja ja koin ne silloin aika vaikeiksi, eikä Mannerin proosakaan ole helpoimmasta päästä, mutta avautuu kuitenkin hänen runouttaan paremmin minulle. Tai sitten ehkä olen kypsynyt tarpeeksi, että voisin yrittää hänen runojaankin uudestaan. Kokoelman novellit vaikka ovatkin itsenäisiä niin muodostavat kokonaisuuden niin että en oikein voinut jättää lukemistani vain yhteen novelliin. Lisäksi ne sisältävät sen verran paljon filosofiaa ja runoutta, että tarvitsen lukemiseen taukoja sulatellakseni asioita.

Suomikummaa vuodelta 1957. Kummallista ja kaunista. Jos filosofia ja runollisuus kiinnostaa realismiin sekoitettuna niin suosittelen.

Hirviön kutsu

Helmet-lukuhaasteen toiseen kohtaan kirjablogin suosittelema kirja valitsin Espoon kaupunginkirjaston toisen kirjablogin Kaminan suosituksen Patrick Nessin kirjoittaman Hirviön kutsun.

Loistava mutta hiukan hämmentävä kirja. Se näyttää mielestäni lastenkirjalta ja teknisesti on kirjoitettukin niin, mutta en osaa ajatella sitä lastenkirjana. Se onkin osassa kirjastoissa sijoitettu nuortenosastolle, joka on mielestäni parempi. Vaikka päähenkilö on 13-vuotias, on se rankka kuvaus äidin lähestyvän kuoleman aiheuttamasta ahdistuksesta. Kirja on genretetty kauhukirjallisuudeksi, mutta sekin tuntuu minusta vähän oudolta, tosin olen kyllä nähnyt joitain aasialaisia kauhuelokuvia, joissa pelottelun taakse kuitenkin kätkeytyy syvempiä ajatuksia, joten voi tämän kait niinkin lukea. Fantasiakin on ehkä myös väärä osoite sillä maagista realismiahan tämä on kelttiläisellä mytologialla. Tässä kirjassa sivutaan myös sitä miksi ihmiset tekevät pahoja tekoja, jonka pohdintaa haasteen edelliseen kirjaan kaipasin.

Kirjasta on tehty myös kehuttu elokuva, mutta kirja oli ihan tarpeeksi ahdistava ja itkettävä, joten ehkä jätän sen väliin. Mutta siitä huolimatta olen iloinen että luin tämän kirjan, sillä paljon ajatuksia jäi aivoihin kihisemään.

Tämä kirja käy myös haasteen kohtiin 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö sekä 22. kuvitettu kirja.

Maailma, vihreä metsä – The word for world is forest

Helmet-lukuhaasten ensimmäinen kohta on kirja jonka nimi on mielestäsi kaunis.

Nimi Maailma, vihreä metsä (enlanniksi The word for world is forest) on kaunis minusta sekä käännettynä että alkuperäiskielellä. Suomeksi sanat itsessään ovat kauniita, mutta englanninkielisessä versiossa on runollinen poljento.

Tämä oli kolmas aikuisten kirja, jonka teininä kolmekymmentä vuotta sitten luin Ursula K. Le Guinilta. Silloin tämä tuntui kovin erillaiselta kuin ennen sitä lukemani Osattomien planeetta tai Pimeyden vasen käsi. Niissä mielestäni oli hyvin harmaat sävyt ja phdiskeltiin asioita. Maailma, vihreä metsä oli mielestäni hyvin kiihkeän tunteikas kirja ja sen päähenkilöstä ei löydy mitään hyvää. Davidson on toksisen maskuliinisuuden kyllästämä, hän nauttaa tappamisesta ja raiskaamisesta.

Mielikuva kirjasta ei toisella lukemisella oikeastaan muuttunut, mutta ehkäpä se miten katson maailmaa on muuttunut. Silloin kirja tuntui olevan jonkinlainen allegoria Amerikoiden ja Australian kolonisaation historiasta, mutta nyt päähenkilö tuntuu mielipiteinen ja ajatuskulkuineen hyvin tutulta trollinettikirjoitteluista ja joidenkin poliitikkojen avautumisista. Nyt sen lukeminen tuntuu huomattavasti ahdistavammalta kuin nuorena, tuntuu että Davidsonin kaltaiset ihmiset ovat minulle tässä ajassa eläviä eivätkä muinaisen sirtomaavallan aikaisia. Siinä kuvataan hyvin elävästi miten väkivalta synnyttää väkivaltaa. Planeetan pasifistisessa kulttuurissa elävä asujaimisto muuttuu hyvin nopeasti väkivaltaan kykeneväksi. Toisaalta minun on entistä vaikeampi käsittää sitä miksi jotkut haluavat toisille niin paljon pahaa, tiedän kyllä teoriassa kuinka synnytetään asetelma me ja ne toiset ja kuinka heidät toiseuttamalla suljetaan pois ihmisyydestä ja siksi sallituiksi uhreiksi, mutta en silti pysty sitä käsittämään miten voi oikeasti uskoa siihen. Tätä ei kirjassa pohdita mielestäni ja se on ehkä minusta sen heikkous ja miksi ei nouse yhtä korkealle tasolle arvostuksessani kuin muut Le Guinin kirjat.

Planeetan vihreäkarvaisen asujaimiston pasifistinen uniennäkemistä arvostava kulttuuri on tietyllä tapaa ehkä kirjan mielenkiintoisin osa. Toisaalta sen selkeä sukupuolien roolijako niin että vain miehet ovat suuria uneksijoita ja naiset käytännön asioiden hoitajia tuntuu laiskalta ajattelulta, kun ajattelee että Le Guin oli kirjoittanut tässä vaiheessa jo Pimeyden vasemman käden. Kuitenkin täytyy myöntää, että paljon ajattelemista kirja tällä kertaa antoi minulle eli ehkä olen vähän väärässä aikaisemman arvioni kanssa, kyllähän yhdestä suunnasta tuleva näkökantakin saa pohtimaaan asioita. Kirja on myös jännittävä ja erittäin sujuvaa luettavaa.

Tämä kirja kävisi myös haasteen ulkomaisen kirjallisuuden palkinnon saanut, sillä se on voittanut Hugo-palkinnon. Ja nyt siis vielä vielä käy kohtaan kirjablogin kehuma kirja eli vaikka se ei mielestäni ole kirjailijan parhaimistoa niin ehdottamasti lukemisen arvoinen.

Elokuvissa

requestEn ole vielä ehtinyt lukea Jeanne Ryan’in Nerve-kirjaa, sillä siinä on suhteellisen pitkä varausjono niin en pysty vertaamaan miten elokuva on sen toteuttanut. Mutta sen voin sanoa että elokuvan rytmi on mainio, näyttelijät ovat hyviä, muuta moitittavaa en oikeastaan löydä kuin hetkittäin pilkalteleva opettavaisuus. Siitä tämän ehkä eniten tunnistaa nuortenelokuvaksi.

Meillä ei näköjään ole asiasanoitettu kirjaa scifiksi eikä jännäriksi, mutta elokuva oli mielestäni vähän molempia. Siinä kuvataan lähitulevaisuuden nuoria tekemässä haasteita, joita sosiaalisen median kautta muut nuoret äänestävät heidän tehtävikseen. Nuorten väliset suhteet on kuvattu ehkä vähän kliseisesti, mutta silti elokuva tuntuu aika katu-uskottavalta ja raikkaalta.

Suosittelisin sitä kelle vaan joka haluaa nähdä viihdyttävän vähän erillaisen elokuvan, mutta ei välttämättä kaipaa mitään kauhean syvällistä. Kohderyhmä on nuoret, mutta ei se haittaa tälläistä varttuneempaa katsojaakaan tässä tapauksessa.

Finnconin 2016 kohokohtia

Finncon 2016 on takana, ja se oli sen verran antoisa tapahtuma, että päätin kirjoitella hieman siitä, mitä itse tein tapahtumassa ja mihin kaikenlaiseen siellä törmäsin. Koska olin siellä Aavetaajuuden ja Kuoriaiskirjojen myyntipöydän apulaisena, en kuunnellut juurikaan ohjelmaa, joten sen osalta tästä coniraportistani ei ole iloa. Sen sijaan pääsen nostamaan esiin koko joukon lukemisen arvoisia kirjoja ja niitä kirjoittaneita kirjailijoita sekä kustantajia ynnä muuta.

Tässä tulee asioista nostoja ihan karkeasti aakkosjärjestyksessä.

 

Aavetaajuus

Olin Finnconissa suurimman osan aikaa Aavetaajuus-spefikaupan ja Kuoriaiskirjojen yhteisessä myyntipöydässä kauppaamassa kirjoja. Aavetaajuudella oli hyvä valikoima eri kustantajien spefiä laidasta laitaan. Todelliseksi myyntihitiksi osoittautui Kirotun kirjan vartija, kokoelma suomalaisia novelleja, jotka hyödyntävät H. P. Lovecraftin mytologiaa. Lovecraft oli muutenkin kova sana Aavetaajuuden pöydässä, sillä myös H. P. Lovecraftin koottujen teosten osat tekivät kauppansa. Itse ostin minulta vielä puuttuneet osat 2 ja 3.

Aavetaajuuden omistajan Jyrki Pitkän kanssa oli monta kiinnostavaa keskustelua. Meillä on myös jokunen yhteinen projekti vähintäänkin ideatasolla, mutta saapas nähdä, syntyykö niistä mitään.

 

Atorox-palkinto

Atorox-palkinto on edellisen vuoden parhaalle suomalaiselle spefinovellille jaettava palkinto. Olin itsekin mukana äänestämässä sitä ja ilahduin kovasti, kun kilpailun voitti Magdalena Hain novelli ”Kaunis Ululian”. Se on ilmestynyt Osuuskumman merirosvoantologiassa Kristallimeri. Voin lämpimästi suositella sitä ja toki koko muutakin antologiaa. Toinen ja peräti kolme sijoitusta kymmenen parhaan joukossa kahminut Osuuskumman teos oli lohikäärmeantologia Käärmeenliekit, joka sekin on mainio, ehkäpä kokonaisuutena jopa parempikin kuin Kristallimeri.

Osuuskumman julkaisut nappasivat Atorox-kilpailussa leijonanosan kärkipaikoista: Osuuskumman julkaisuissa oli ilmestynyt peräti seitsemän novellia kymmenestä kärkeen rankatusta novellista. Spefilehdet Portti ja Spin sekä Atena-kustantamo saivat tyytyä kukin yhteen sijoitukseen. Osuuskumma on kyllä todellakin lyönyt kirjailijansa Suomen kärkikaartiin spefinovelleissa.

Sivuun mennen sanoen Tähtifantasia-palkinnon voitti australialaisen Shaun Tanin tarinakokoelma Etäisten esikaupunkien asioita.

 

Boris Hurtta

Juttelin pitkän linjan kauhukirjailijan Boris Hurtan kanssa useaan kertaan. Häneltä on ilmestynyt jokin aika sitten romaani Kadonneet pojat, jonka genre on ristitty armeijapunkiksi. Hurtta toi myyntipöytään pienen erän tekemiään vihkosia, jotka tarjoavat kirjaan hauskaa taustamateriaalia. Itse kirja minulla on vielä lukematta, mutta tällaisesta kauhuelementeillä höystetystä lajista kiinnostuneiden kannattaa kirja lukea, sillä se on varmasti taattua Hurtan laatua.

 

Jussi ja Marjut Katajala

Jussi Katajala on minusta tällä hetkellä kokonaisuutena paras spefinovellien kirjoittaja. Jussin huonoimmat novellitkin ovat ihan hyviä, mutta parhaimmillaan hän yltää suorastaan loistavaksi. Eikä korkea taso ole sen merkki, että Jussi julkaisisi novelleja harvakseltaan: pikemminkin hän on erittäin tuottelias kirjoittaja, joka ei kuitenkaan toista samaa kaavaa vaan liikkuu laaja-alaisesti spefin eri genreissä ja esittää novelleissaan kiehtovia ideoita. Eipä siis ollut yllätys, että Jussin novelleja oli kaksi Atorox-palkintokymmenikösssä sijoilla 6 ja 8: ”Pohjoistuulen tuolla puolen” (kokoelmassa Kristallimeri) ja ”Korkea kiertorata” (kokoelmassa Korpin silmät kaiken näkevät):

Eräs Jussin novelli tuli mieleen, kun näin hotellini aamiaisella hotelliketjun maskotiksi Onni Oravaksi pukeutuneen henkilön. Nimittäin Jussin novellissa ”Orava osansa ottaa” (splatterpunk-kokoelmassa Ja hän huutaa) esiintyy mielikuvissani kovasti maskotilta näyttävä murhaaja, joka tappaa ihmisiä raa’alla tavalla. Jos maskotilla olisi ollut sorkkarauta kädessä, olisin varmaan juossut kiireesti pakoon… 🙂

Marjut Katajalan olen tavannut ennenkin mutta nyt ehdin jutella hänen kanssaan enemmänkin. Vaikka Marjut sanoi aluksi, ettei kirjoita kaunokirjallisuutta, hän myönsi myöhemmin kirjoittaneensa Osuuskumman spefiromanttiseen lukemistolehteen Ursulaan.

 

Kaikki ihanat spefi-ihmiset!

Huomaan päässeeni spefipiireihin, sillä Finnconissa oli melkoinen määrä tuttuja. Valitettavasti ei ollut aikaa vaihtaa monenkaan kanssa kuin pikaiset moikkaukset, ja kaikkiin en varmasti ehtinyt törmätäkään. Tähän kirjoitukseeni en pysty millään sisällyttämään niitä kaikkia mahtavia ihmisiä, jotka tekivät tästä Finnconista minulle upean kokemuksen. Voin vain kiittää teitä kaikkia!

 

Kauhucon

Viime vuoden puolella oli yritystä saada aikaan pienimuotoinen kauhukulttuuritapahtuma Kauhucon, mutta se kariutui siihen, ettei minulla ollut yksinkertaisesti aikaa ja jaksamista sen organisointiin. Nyt Finnconissa heräsi taas kiinnostusta järjestää Kauhucon hiukan uudenlaiselle konseptilla. Siinä Kauhucon järjestettäisiin jossakin baarissa pienimuotoisesti. Ohjelmana olisi luonnollisesti puheohjelmaa mutta myös vaikkapa musiikkia ja runonlausuntaa.

Jos kiinnostaa tulla mukaan ideoimaan Kauhuconia, sille on oma Facebook-ryhmänsä; ryhmä tosin on salainen. En lupaa, että tapahtumaa välttämättä syntyy, mutta nyt asiaan näyttäisi olevan taas uutta intoa.

 

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia

Minulle yksi iso juttu oli Finnconin aikoihin ilmestynyt ensimmäinen itse kustantamani kirja: suomennettua novelleja sisältävä Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Siinä on seitsemän aikaisemmin sanomalehdissä ilmestynyttä novellia, joiden kieliasua on nykyaikaistettu, ja kolme itse suomentamaani tarinaa, joita ei ole käsittääkseni julkaistu aikaisemmin suomeksi. Kauppasin tätä kirjaa Aavetaajuuden ja Kuoriaiskirjojen pöydässä, ja ihan kivasti sitäkin meni. Annoin pari arvostelukappaletta, joten ehkäpä siitä ilmestyy jossakin vaiheessa myös arvosteluja.

 

Kuiskaus pimeässä

H. P. Lovecraft – Historiallinen seura ry oli saanut kasaan kauhua käsittelevän Kuiskaus pimeässä -lehden numeron 1/2016. Kävin hakemassa oman jäsenkappaleeni seuran päivystyspisteeltä ja ostin toisen eli numeron 3/2015 lahjoittaakseni sen kirjastolle. Noissa lehdissä on kirjojen, elokuvien ja pelien arvosteluja sekä koko joukko novelleja. Suositeltavaa luettavaa kauhusta kiinnostuneille.

 

Kuoriaiskirjat

Tuomas Salorannan kustantamo Kuoriaiskirjat jatkoi julkaisujaan oikein rytinällä: Finnconissa ilmestyi peräti kolme uutta teosta: kauhuantologia Teräskoura, Tuomaksen oma tieteisnovellikokoelma Musta tähti ja Eero Korpisen tiikerinmetsästysaiheinen pienoisromaani Patli Dunin yö. Näille sekä Osuuskumman julkaisemalle Shimo Suntilan tieteisnovellikokoelmalle Tähtiviima pidettiin Finnconin yhteydessä julkistamistilaisuus, jossa oli runsaasti väkeä ja jonka voisin sanoa olleen yksi tämän vuoden Finnconin kohokohdista. Henkevät tai vähemmän henkevät keskustelut jatkuivat yömyöhään.

Julkaistuista kirjoista sen verran – en ole niitä toki vielä ehtinyt lukea –, että Teräskoura jatkaa Stepanin koodeksista ammentavien antologioiden sarjaa. Stepanin koodeksi on vaarallinen kirja, joka esiintyy eri paikoissa ja ajoissa ja toimii yhdistävänä tekijänä kokoelmien keskenään hyvinkin erilaisille kauhutarinoille. Julkkareissa oli paikalla varsin monta antologian kirjoittajaa, ja pyysin heiltä kaikilta nimmarit. Antologiassa on monia kirjoittajia, jotka eivät ole olleet aikaisemmin mukana sarjaan kuuluvissa julkaisuissa.

Yön pimeinä tunteina Tuomas yltyi Facebookissa uhoamaan, että jos tietty tavoitesumma Kuoriaiskirjojen myynnissä ylittyisi Finnconin aikana, hän julkaisisi ensi vuonna kolme omaa pienoisromaania, sillä varauksella, että yhdestä saattaa tulla romaanikin. Ja yksi niistä olisi aiheeltaan steampunkia. Tuomas ei selvästikään uskonut, että tavoite saavutettaisiin, mutta sehän ylittyi komeasti, joten nyt saamme sitten odottaa kirjailija Salorannan hengentuotoksia ensi vuodeksi. 🙂

 

Lucilla Lin

Lucilla Lin on yksi kauhukirjailijasuosikeistani, joka kirjoittaa ihanan ilkeitä kauhunovelleja. Pääsin nyt ensimmäistä kertaa jututtamaan häntä kunnolla ja sain kuulla, että pidempääkin tekstiä voi olla tulossa ensi vuonna. Saamme siis varmasti kuulla Lucillasta vielä…

Meillä riitti juttua myös goottilaisista kauhuromaaneista, joihin kirjailija oli perehtynyt ja joita minäkin olen hiukan lueskellut. Lucilla sai signeerata monta kappaletta tarinakokoelmaansa Kuolema on ikuista unta, joka kertoo suvusta, jota vainoaa yliluonnollinen olento sukupolvesta toiseen. Lucilla mainitsi myös kirjoittaneensa Kuiskaus pimeässä -lehden numeroon 1/2016.

Lucilla oli mukana satupaneelissa, jota käsittelen lisää alla.

 

Osuuskumma

Osuuskummalla oli taas uusia julkaisuja. Tuorein oli jo aikaisemmin mainitsemani Shimo Suntilan tieteisnovellikokoelmalle Tähtiviima. Olin jo ehtinyt hankki itselleni toisen Osuuskumman uutuuden: Anni Nupposen ohuen raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Sen tarinoissa asiakkaat soittavat mitä erikoisimmista hirviöongelmista puhelinpalveluun. Asiakaspalvelussa työskennellyt huomaa kyllä, että samoja piirteitä on niin tavallisessa kuin hirviöasiakaspalvelussa. Suosittelen lämpimästi!

Osuuskumman myyntipöydässä oli myös J. S. Meresmaan tuoretta Robustos-kustantamon julkaisemaa pienoisromaania Naakkamestari, jota voi luonnehtia steampunkiksi ja vaihtoehtohistoriaksi. Se oli minulle pakko-ostos myös. Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanikilpailun. J. S:ltä on ilmestynyt myös Osuuskumman kustantamana Keskilinnan ritarit, joka kokoaa kolme pienoisromaania yhdeksi kirjaksi. Sen teemana on ritarin ja hänen aseenkantajakokelaansa eroottinen suhde, mutta tarjolla on suurien tunteiden lisäksi juonittelua.

Mainittakoon vielä, että Osuuskumma on julkaissut kolmannen steampunk-antologiansa nimeltään Steampunk! : silintereitä ja siipirattaita. Minulla on sen lukeminen vielä kesken, mutta jos steampunk yhtään kiinnostaa, kannattaa tutustua tuohonkin.

 

Portti

Portti on spefilehti, jossa julkaistaan niin novelleja, arvosteluja kuin kirjailijoiden esittelyjä. Mielessäni on ollut jo pitkään, että se pitäisi tilata. Nyt sitten vihdoinkin tein sen ja sain pari vanhempaa numeroa liittymislahjana.

Portin myyntipöydästä hankin myös Heikki Ojan tieteisnovellikokoelman Jäinen lohikäärme, jota olen kuullut useammankin ihmisen kehuvan kovasti, ja Robert E. Howardin tarinoita sisältävän kokoelman Zambebwein kuu.

 

Romanttista fantasiaa vai fantastista romantiikkaa? -paneeli

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa järjestämässä ohjelmaa ja olin ehdottanut tätä paneelia, koska viime aikoina on ilmestynyt useita romanttiseen fantasiaan luokiteltavia suomalaisia teoksia. Keskustelussa olivat mukana kirjailijat Maria Carole kahden naisen rakkaustarinasta kertovalla romaanilla Tulen tyttäriä, Liliana Lento keijuaiheisella chic lit -romaanilla Dionnen tytöt, J. S. Meresmaa Mifonki-sarjallaan ja Keskilinnan ritarit -pienoisromaanikokoelmallaan ja Elina Pitkäkangas paranormaaliin romantiikkaan lukeutuvalla teoksellaan Kuura.

Toimin paneelin vetäjänä, ja osallistujat pääsivät kertomaan, miksi kirjoittavat romanttista fantasiaa ja miksi sitä kannattaisi lukea. Kaikki tunnustautuivat romantikoiksi, jotka myös lukevat muuta romantiikkaa. Kliseitä ei pelätty, mutta kirjailijoille oli selvää, etteivät he halua juuttua ahtaisiin kaavamaisuuksiin kirjoissaan. Elina on tulossa syksyllä vieraaksi fantasiakirjallisuuden lukupiiriini; Marian kirjan olemme lukeneet jo aikaisemmin.

 

Sadut – portti kauhun maailmaan

Lauantai-iltana kävin kuuntelemassa ainoan ohjelmanumeron, jossa en ollut itse mukana: satupaneelikeskustelun, jossa olivat mukana kirjailijat Lucilla Lin, Artemis Kelosaari ja Juha Jyrkäs. He pohtivat satujen suhdetta kauhukirjallisuuteen ja toivat esiin, että saduissa on paljon kauhukirjallisuuden elementtejä. Grimmin saduista on olemassa sekä erittäin raakoja että varsin kilttejä versioita. Lucilla nauratti yleisöä kertomalla pikkulapsille tehdystä Punahilkka-versiosta, jossa susi vain telkeää isoäidin kaappiin (kaapin symboliikkaakin pohdittiin!) ja juoksee metsästäjää pakoon.

Keskustelijoilla oli mukavan erilaiset näkökulmat satuihin. Lucilla oli erityisen perehtynyt goottilaisiin romaaneihin mutta puhui myös ainakin Grimmin saduista ja Andersenista. Artemis nosti myös satuja esiin ja taisi mainita Tove Janssonin muumeistakin itseään eniten pelottaneen kohdan. Juhalla taas oli kansanperinnenäkemystä asiaan, ja hän korosti jotakin suomalaisten sukukansan satua, jonka nimi ei jäänyt mieleen.

 

Suomalainen mytologia -paneeli

Minut oli pyydetty hiukan yllättäen Suomalainen mytologia -paneelin vetäjäksi. Aihe ei ollut minulle mitenkään valtavan tuttu, vaikka toki olen Kalevalani lukenut. Olin rustannut pitkän listan kysymyksiä, mutta vain pienen osan ehdin niistä kysyä, sillä mainiot mytologiantuntijat Juha Jyrkäs, Anne Leinonen, Tiina Raevaara ja Eeva-Liisa Tenhunen pitivät huolen siitä, että juttua riitti.

Eeva-Liisa myöhästyi paneelista, joten aloitin kysymällä muiden panelistien arvioita, minkä mytologiahirviön kanssa hän oli joutunut kamppailemaan. Ehdotukset olivat Iku-Turso (Juha), staalo (Tiina) ja horkka (Anne). Siitä panelistit pääsivät kunnolla vauhtiin, kertoivat omasta suhteestaan suomalaiseen mytologiaan, argumentoivat vahvasti, että siinä on paljon aineksia spefissä hyödynnettäväksi, ja pohtivat suomalaisen mytologian omaleimaisuutta tai sekoittumista muuhun mytologiaan. Heiltä tuli myös roppakaupalla vinkkejä lähdekirjallisuudesta, josta spefinkirjoittajat voivat ammentaa ideoita. Erityisesti mieleen jäi Annen lukema kuvaus horkasta.

Paneelikeskustelu oli hieno, mutta täytyy sanoa, että juttua olisi riittänyt kevyesti toisetkin 45 minuuttia tai vielä enemmänkin.

 

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli Finnconissa mukana omalla yhdistyspöydällään, josta hankin tuoreen Nova 2014 -antologian. Siellä oli myös tuoretta Kosmoskynä-lehteä, joka oli muuttunut kahdesti vuodessa ilmestyväksi paksuksi, melkein 100-sivuiseksi julkaisuksi. Tarjolla olisi ollut myös Spekulatiivinen Turku -julkaisua, mutta se jäi minulta ostamatta.

 

Vaskikirjat

Vaskikirjoilla oli Finnconissa uusia julkaisuja. Tuorein niistä oli Katri Alatalon fantasianovellikokoelma Älä riko pintaa, jonka ostin itselleni. Harmikseni unohdin pyytää Katrilta siihen nimmarin.

Vaskikirjoilta mukaani tarttui myös Glen Cookin fantasiaromaani Varjot pitenevät, joka on Musta komppania -sarjan toinen osa. Kolmannen osan suomennos on Markus Harjulla työn alla. Sarjaa olisi vielä paljon senkin jälkeen, mutta saattaa kuulemma olla, että julkaisu tyssää kolmeen ensimmäiseen osaan, jotka muodostavat sarjan sisällä kokonaisuuden.

Vaskikirjojen kolmas uutuus oli kustantamon omistajan Erkka Leppäsen novellikokoelma Kirotun maan ritari, joka sijoittuu Petri Hiltusen sarjakuvista ja Ville Vuorelan Praedor-roolipelistä tuttuun Jaconian fantasiamaailmaan. Sen olin tosin ostanut jo aikaisemmin itselleni, ja miekka ja magia -fantasiasta pitävien kannattaa se lukea.

 

Worldcon

Vuonna 2017 ei järjestetä Finnconia, sillä sen korvaa Helsingin messukeskuksessa järjestettävä Worldcon, suuri kansainvälinen spefitapahtuma, joka on onnistuttu saamaan ensimmäistä kertaa Suomeen. Finnconista poiketen Worldcon on maksullinen tapahtuma, mutta se on varmasti hintansa arvoinen. Kestoakin on Finnconin kolmen päivän sijaan kokonaista viisi päivää. Kannattaa siis hankkia jo pääsy sinne jäsenyyden muodossa.