Author Archives: Meerit

Joel Cornah: The sea-stone sword

Lancashireläisen Joel Cornahin esikoisteosseastonep on hämmentävästi erittäin perinteinen fantasiakirja ja samaan aikaan jotain minkälaista en ole koskaan aikaisemmin lukenut.

Kirja on kantta ja kuvausta myöten hyvin tavanomaisen fantasian tuntuinen ja en aikonut lukea sitä, mutta jotenkin en ihan saanut kiinni siitä miten olisin luetteloinut sen ja koska siinä ei ollut varauksia päätin lukea vähän alkua. No siinähän sitten kävikin vanhanaikaisesti ja päädyin lukemaan sen kokonaan, koska en yhtään pystynyt arvaamaan miten juonenkäänteet kulkisivat teoksessa ja en vaan voinut jättää sitä kesken.

Kirjan tapahtumat sijouttuvat myytinomaiseen pseudokeskiaikaiseen ihmisten maailmaa, jota hallitsevat vallanhimoiset ja ahnaat sotapäälliköt ja merirosvokapteenit. Jossain kauempana on lentävien maagisten liskojen valtakunta, mahtavien pengien keisarikunta (ilmeisesti jonkinlainen pingviini-ihmishybridi) ja jalojen aavikkoliskojen maa. Aavistelen että jatko-osissa näihin tutustutaan paremmin, nyt niistä kerrotaan vain ohimennen sen verran kuin juonenkulkuun liittyy.

Kirjassa tapahtumat kuvataan varhaisteinin pojan näkökulmasta. Hän halajaa naivisti sankariksi, mutta on enemmänkin antisankarin ainesta, eräänlainen Kullervo. Luulisin että kirjailija on hyvin tietoinen suomalaisesta mytologiasta päätellen siitä, että kirjassa on merenkuninkaan tytär, jonka yksi nimistä on Sininen ja merihirviö nimeltä Lohikaarme.

Toisaalta kirjan päähenkilön voisi lukea myös lapsisotilaana, jonka aikuiset manipuloivat ja aivopesevät julmaksi taistelijaksi, joka ei tunne armoa tai pelkoa. Kirjassa esiintyy asia jota kutsutaan Saagaraksi, joka samaanaikaan kuvataan sekä huumeen että uskonnollisen hurmoksen kaltaisena.

Yksi asia mihin monet lukijat tuntuvat kiinnittävän huomiota on se, että henkilöiden sukupuolta ei pysty arvaamaan heidän sosiaalisen asemansa perusteella. Julmin, pelätyin ja voitokkain merirosvokapteeni onkin nainen ja hänet kukistanut sankari on myöskin nainen. Seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuminen ei ole kiinni henkilön sukupuolesta. Myös seksuaalinen suuntautuminen tuntuu olevan hyvinkin liukuva ehkäpä panseksuaalinen. Päähenkilön suhteen parhaaseen ystäänsä voi lukea bromancen-tyylisesti mutta myös miesten välisenä rakkautena (no poikien oikeasti). Seksuaalisuuus, sukupuoli tai seksi ei kuitenkaan ole mitenkään teemallisesti läsnä vaan ne sivulauseen omaisesti ovat olemassa, mutta eivät ole varsinaisesti osa juonta tai eivät ainakaan merkittävästi vaikuta siihen.

Kirja tuntui hetkittäin jopa hiukan liian synkältä minulle, mutta suosittelisin sitä kenelle tahansa joka haluaa lukea toiminnantäytteistä seikkailua á la Conan Barbaari (sanoisin Thieves world ehkä ennemmin mutta en tiedä kuinka moni tuntee sen sarjan ja onko omatkaan muistikuvat siitä oikeita) tai sitten sellaiselle joka kaipaa jotain yllätävää ja erillaista fantasiaansa. Eli hyvin monenlaiselle lukijalle sopiva kirja. En sanoisi että kirja sopii kovin nuorelle lukijalle, vaikka kirjailija kertookin että tämä on muodostunut tarinoista mitä hän on kertonut nuoremmille sisaruksilleen.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia

Juuri päästin käsistäni tämän kirjan kohti kirjastoja. En meinannut lukea sitä, sillä se ole ollenkaan minun tyyppiseni kirja eli jännäri verhoutuneena tieteiskirjallisuuden kaapuun. Aluksi minun oli tarkoitus vain lukea pikkuisen alusta että voisin tarkistaa osuvatko asiasanat kohdalleen varmasti, mutta kirja koukutti niin pahasti että pakkohan se oli tietää miten siinä käy ja ennen kaikkea minkälainen maailmanjärjestys kirjaan on luotu. Harmikseni mahdolliset paljastukset jäivät vielä odottamaan kirjan jatko-osaa, lopussa vaan lisättiin kierroksia salamyhkäisyyksiin. Tästä kirjasta saisi minusta aika loistavan elokuvan, mutta oli se luettunakin erittäin viihdyttävä ja sujuva. Odotan aika paljon jatko-osalta, saa nähdä täyttyvätko odotukset.

Genre ja Anita Blake eli kuinka olin tulla hulluksi hyllyjärjestystä miettiessä

Vantaan kirjastoissa on alkanut aineiston kellutus nyt syksyllä ja me Espoossa todennäköisesti seuraamme perässä ensi vuonna. Siihen liittyen genre-merkinnät yhtenäistetään eri kirjastojen välillä ettei tule hyllytysongelmiä. Olen tässä pikkuhiljaa Sellon aikuistenosaston englanninkielisiä urban fantasy hyllyssä olevia kirjoja siirtänyt muihin jäljelle jääviin hylly-genreihin.

Jännittävästi urban genreen oli laitettu Gail Carragerin Parasol Proctorate-sarjan steampunk-kirjat. Eli siis urbaania nykyaikaan sijoittuvaa fantasiaa on siis viktoriaaniseen aikaan sijoittuva steampunk? No ehkäpä ei! Toisaalta voin ymmärtää kirjan sinne sijoittaneen virkailijan hämmennystä, silla vaikka sarja on steampunkia ei sen paikka ehkä kuitenkaan ole tieteiskirjallisuuden seassa, sillä se muistuttaa hyvin paljon regency romance-kirjoja, joihin on lisätty vampyyrejä ja ihmissusia. Eli on sotkettu todella monen genren piirteitä sellaiseksi sekamelskaksi ettei meidän yksioikoiset hylly-genret moista sulata. Meille Espoon kirjoistoissa on siis englantilaiseen kaunokirjallisuuteen jäämässä omat hyllyt seuraaville genreille: tieteiskirjallisuus, fantasia, kauhu, jännärit ja viihdekirjallisuus (joka pääasiassa sisältää romanttista kirjallisuutta). Hampaita kiristellen siirsin tämän hurmaavan sarjan sitten viihteeseen, koska kyllä tämä on enemmän romantiikkaa kuin fantasiaa mielestäni.

Mutta suurin murheenkryynini on Anita Blake, vampire hunter -sarja. Luulin sen olevan todennäköisesti romanttista fantasiakirjallisuutta, mutta aloin kuitenkin empiä sen sijoittamista viihteeseen ja aloin lukea sitä. Sarjan ensimmäiset kirjat ovat aika totaalisesti gorea sivu sivun jälkeen. Ei ole romantiikkaa. Eli kauhukirjallisuuteen menisivät, mutta sitten sarja muuttuu niin että siinä on edelleen verta ja suolenpätkiä, mutta myös pr()n-kohtauksia enemmän kuin Emmanuelle-elokuvissa. Kyllä kirjastolaisen arki on vaikeaa! Mihin sinä lukija sijoittaisit Anita Blaken?

Asgardialaista fantasiaa

lost sunJotenkin kummasti on ollut viikinkien mytologia mielessä (miten niin olen katsonut supersankarielokuvia liikaa?) ja siksi varmaan on osunut silmään kuinka paljon onkaan tarjolla niihin pohjautuvaa fantasiaa. Esittelen nyt pari kirjasarjaa, jotka molemmat kuvaavat todellisuutta, jossa kristinuskon maailmanvalloituksen sijasta on usko aasoihin ja vaaneihin levittäytynyt maailmalle.

Alunperin suhtauduin hyvin epäluuloisesti Tessa Grattonin The United States of Asgard-sarjaan. Sen ensimmäisen osan The lost sun-kirjan kannessa lukee: Finding his fate would could mean losing her forever, joka siis on aika yöks-mainoslause minun mielestäni. Jotenkin minua kuitenkin kutkutti ajatus siitä että USA onkin United States of Asgard eikä United States of America, sekä berserk-soturin ja ennustajattaren roadtripistä. Aluksi kirja tuntui vähän teinisiirapilta, mutta onneksi kun toiminta alkoi niin siirappi katosi. Eikä sarjan toisessa osassa The strange maid, jossa ole siirapista tietoakaan siinä kun Lokin seuraajat astuvat kuvaan mukaan. Tosin se on minulla vielä kesken, joten loppupuolesta ei ole takeita.

sleeping army
Toinen sarja on vähän nuoremmille tarkoitettu huumoristinen Francesca Simonin The sleeping army-sarja, josta on ilmestynyt kaksi osaa: The sleeping army ja The lost gods. Odotin pitäväni näistä kirjoista enemmän kuin pidin, ne ovat kyllä hyvin kirjoitettu, mutta seikkailillisuus kärsii realistisuudesta, joka on jo melkein inhorealistista, mukana haju tai siis oikeammin löyhkä. Eli näitä voi suositella realistisesta fantasiasta pitäville, itse haluan vähän enemmän seikkailua ja magiaa.

Ensi kertaa vänkärina

Muutaman kerran olen ollut kirjastolaisena töissä conissa, mutta siinä on se helppous, että on työroolissa ja oletuksena on vain ammatillisten asioiden osaaminen. No oikeastihan tietenkin coneissa on paljon helpompiakin tehtäviä jaossa vänkäreille, mutta silti minulle oli suuri kynnys uskaltautua töihin vapaaehtoisena Jyväskylässä tänä vuona pidettyyn Finnconiin.

Ilmoittautuessa sai ilmoittaa mitä ohjelmia halusi seurata ja laitoin itselleni toiveeksi, että kunniavieras Elizabeth Bear’in esitykset haluaisin nähdä. Luulin tietenkin että ne ajat olisin vapaalla. Toisin kävi! Minut oli laitettu salivänkäriksi juuri näihin tilaisuuksiin. Todella nerokasta minusta, sillä näin olin töissä juuri niissä saleissa, joissa olisin muutenkin ollut. Sinänsä tämä kyllä lisäsi jännitystä hommaan, koska jouduin sitten puhumaan kirjailijalle, jonka faniksi melkein tunnustauduin taannoisessa kirjoituksessani.

Vänkäreille tarkoitetussa conin jälkeisessä bileissä oli hauskaa ja niistä hotellille mennessä tuli houkuteltua Elizabeth Bear ja Scott Lynch naku-uinnille. Vai olikohan se päinvastoin? No joka tapauksessa he twiittasivat asiasta, joten voin tässä siitä kertoa ilman skandaalin käryä.

Eli siis voin täydestä sydämestä suositella vänkäröintiä coneissa. Jopa tälläiselle ujomman puoleiselle ihmiselle, joka jännittää uusien ihmisten kohtaamista ei kokemus ollut mitenkään traumatisoiva. Varmaan vielä menen johonkin vänkäriksi tulevaisuudessakin, säästäähän siinä aina kuluissakin ainakin jonkin verran.

Lumon kirjastoon yöksi!

Yöstoori – viimeiset sanat

Katastrofi ravistelee ihmiskuntaa. Maa ja taivas kääntyvät ympäri, silmiä sokaisee valo ja pimeys, pilvenpiirtäjät sortuvat kuin korttitalot. Hajanainen joukko selviytyjiä matkustaa pienessä aluksessa etsien turvapaikkaa, vailla tietoa määränpäästä. Toivon kadotessa he uskovat yhä sanojen pysyvyyteen.

yostoori2_680_2

Yöstoori järjestetään jälleen Korsossa 17.-18.10.2014. Öinen Lumon kirjasto muuttuu viimeiseksi turvapaikaksi ja tarina voi alkaa. Mukana ovat Nina Hurma ja Mike Pohjola sekä 25 innokasta roolipelaavaa kirjoittajaa.

Yöstoori on yhdistelmä live-roolipeliä ja perinteistä kirjoittamisleiriä, jossa vietetään yksi yö yhteisöllisen kirjoittamisen äärellä ammattikirjoittajien ohjauksessa. Tarinaa luodaan ja eletään samanaikaisesti ja kirjailijat luotsaavat sekä peliä että kirjoittamisprosessia. Tavoitteena on tuottaa pelin ohessa tekstejä, jotka ovat osa Ninan ja Miken raamittamaa tarinaa.

Tapahtuma on suunnattu 16-25-vuotiaille. Alle 18-vuotiaiden on pyydettävä huoltajalta lupa osallistumiseen.

Mitkä ovat sinun sanasi niille, jotka ehkä jäivät jäljelle? Mitä sinä kirjoittaisit lokikirjaan?

Tapahtuman kotisivut ja lisätietoja:
kirjasto.vantaa.fi/yostoori
www.twitter.com/yostoori
www.facebook.com/yostoori

Maleficent

maleficentMaleficentin traileri sai minut aikoinaan aivan täpinöihin, no oikeastaan jo se että kuulin Angelina Jolien esittävän häntä sai minut hihkumaan. Suoraan sanottuna en odottanut elokuvalta muuten kovinkaan paljoa. Ajattelin että se olisi hyvin tavanomainen Hollywood-tuotanto, joka on visuaalisesti komea, mutta juoni ja muu sisältö on hyvin ohutta.

Onneksi olin väärässä ja elokuvassa oli rohkeasti menty omille teilleen. Kaikki ei ehkä toiminut ihan kuten oli tarkoitettu, mutta elokuva oli mielenkiintoisen erillainen. Vaikka kohderyhmä olikin varmaankin nuoret enemmän kuin lapset, oli tietty sadunomaisuus säilytetty ja vaikka tunteekin alkuperäiset sadut Perraultin version että Grimmin veljesten sekä Disney-elokuvan niiden perusteella ei elokuvan juonta arvannut etukäteen. Elokuva ei antanut helppoja vastauksia siihen että mikä sen sanoma oli vaan jäin sitä miettimään, enkä ole varma olenko sitä oivaltanutkaan. Haluan katsoa sen uudestaan.

Ennakkoon olin lukenut ihmisten kommenteja, että siinä olisi lesbomaisia viboja. Sekä keskustelua siitä, onko eräs kohtaus siinä raiskaus ja onko se sopiva lastenelokuvaan. En tosin ole itse sitä mieltä, että se on ihan lastenelokuva.

Minusta elokuvassa ei ollut mitään lesbistä, sillä jos ajattelee, että Maleficentin ja Auroran välillä olisi jotain, niin se olisi kyllä pedofiliaa. Hehän voisivat olla äiti ja tytär, jollei Stefan olisi ollut vallanhimoinen. Maleficent oli minusta hellyyttävän äidillinen kuorensa alla. Angelinan ja hänen oikean tyttärensä Vivienne Jolie-Pittin välinen kohtaus oli aivan mahtavan ihana.

Koin myös että Stefanin petoksen tulkitseminen raiskaukseksi on ylitulkitsemista, en usko että sitä on tarkoitettu raiskauksen allegoriaksi. Tosin kaikki tämä on tietenkin katsojan silmässä miten sen näkee. Ja fanficcejä löytyy varmasti joka lähtöön.

Elizabeth Bear

Hyvistä aikomuksista huolimatta olenkin yllättäen menossa Finnconiin, joten päätin hiukan tutustua kunniavieraitten tuotantoon etukäteen. Täältä löytyy jo mitä mieltä olen Hannu Rajaniemen teoksesta Kvanttivaras. Elizabeth Bear oli kuitenkin minulle tuntematon kirjailija ja olenpa iloinen siitä, että tuli hyvä syy tarttua hänen teoksiinsa. Tällä hetkellä olen lukenut häneltä vasta yhden novellin ja romaanin, mutta olen jo melkein fani.

Novelli The deeps of the sky näyttää miten erinomainen maailmojen rakentelija Bear on, parin sivun lukemisen jälkeen minulla oli mielikuva kokonaisesta oudosta maailmasta kulttuureineen, vaikka niillä sivuilla kuvataan pelkästään purjehtimista (jota muuten itse rakastan). Novellissa kerrotaan vieraan sivilisaation ja ihmisten ensikohtaamisesta ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että näkökulma ei ole ihmisen. Siitä huolimatta eläydyin tämän täysin ihan erilaisen olennon toiveisiin.

dustJacob’s ladder-trilogian ensimmäinen osa Dust on jännittävän kontrastinen sekoitus mytologiaa, lähinnä kristillistä, mutta myös esimerkiksi islamilaista, sekä hyvinkin teknistä kuvausta avaruusaluksen toiminnasta ja ihmisten itsensä luomasta evoluutiosta, jolla ihmiset ovat kehittyneet aluksessa. Kirjan lukeminen oli minulle vieraan tyylin vuoksi hiukan haastavaa, mutta se on yksi syy, miksi ihastuin kirjaan. Samaan aikaan Bear saa jättimäisen vaurioituneen avaruusaluksen ja sen asukkaat kuulostamaan kauniilta että hiukan pelottavan iljettäviltä ja vierailta.

Sen lisäksi että päähenkilöt ovat geeniteknologian keinoin ihmisestä kehitettyjä humanoideja, joita ei voi enää kutsua homo sapiensiksi, minua viehätti se, etttä toinen oli umpilesbo (paitsi että taisi hänellä olla jonkinlainen yhden yön suhde intersukupuoliseen henkilöön) ja toinen taas nainen, joka on valinnut aseksuaalisuuden. Vaikka mielestäni seksuaalisuus ei ole tämän kirjan pääteemoja, niin haluan siitä mainita, sillä juuri se, että päähenkilön lesbous ei aiheuta hänelle mitään ongelmia tai angstausta, on todella virkistävää. Samoin aseksuaalisuuttakaan ei kuvata surkuteltavana asiana sen enempää kuin hyveenäkään. Ei ainakaan tässä ensimmäisessä osassa, ainakaan minun lasieni lävitse.

Tieteiskirjallisuusvinkkejä

Se, miten kirjastotyötä tehdään, on muuttunut paljon siitä, kun 80-luvun lopulla aloitin kirjastossa työskentelyn. Tietotekniikka on muuttanut sitä, millä välineillä tiedonhakuja nykyään tehdään, mutta yhteiskunnan muuttuminen on myös tuonut ihan uudenlaista toimintaa kirjaston tehtäviin. Ennen kirjaston kansanvalistusideologia toteutettiin tarjoamalla kehittävää luettevaa, nyt sen lisäksi on tarpeellista järjestää erilaista neuvontaa esimerkiksi tietotekniikan ja internetin tiimoilta.

Toissapäivänä olin kuuntelemassa Lifetech – tekniikka arjessa -luentoa, nyt se oli henkilökunnalle, mutta syksyllä luentosarja alkaa asiakkaille. Siellä muunmuassa esiteltiin älyvaakoja, rannekkeita ja (minusta kovin huvittava) älyhaarukka, joiden avulla kansalaisen tulisi ennakoon hoitaa terveyttään niin, ettei aiheuttaisi kuormitusta terveyspalveluille. (Huom. kaikki tämä on mahdollisesti omaa tulkintaani eikä välttämättä edusta työnantajani mielipiteitä.)

Eräs kollega esitti koulutuksessa arvion, että tulevaisuuteen eivät niinkään kuulu androidit ja lentävät autot, koska ne vaativat paljon raaka-ainetta, vaan erilaiset pienemmät vempeleet kuten älylasit, virtuaalitodellisuuslasit, älyvaatteet. On tietenkin paljon futurologisia tietokirjoja, jotka käsittelevät netin, digitaalisuuden ja tekniikan kehityksen vaikutusta yhteiskuntaan. Niitä olisi kiva lukea, mutta se tuntuu vähän liikaa työltä vapaa-ajalla. Tietenkään työ-ajalla ei kirjoja ole tarkoitus lukea, joten on vähän viihdyttävämpää pohtia näitä asioita tieteiskirjallisuuden kautta vähän niinkuin vahingossa. Jatkossa seuraa muutama vinkki, missä kirjoissa olen törmännyt näihin asioihin.

Toimittajaltamme saapui juuri Ken MacLeodin Descent, jonka alkusivuilla päähenkilö vaeltaa Edinburghin kaduilla iGlass silmillään. Kirja on sijoitettu lähitulevaisuuteen ja ilmeisesti kuvaa sitä, miten on mahdollista stalkata, valvoa ja manipuloidakin näillä laitteilla ihmisiä. Ainakin tälläisen vaikutelman sain selaamalla kirjaa, vielä en ole ehtinyt lukea.

Vielä pidemmälle tulevaisuuteen sijoittuu Will McIntoshin Love minus eighty, joka on todella kiehtova kirja siitä, millaisia ihmissuhteet voivat olla todellisuudessa, jossa sometamme suoraan asioiden tapahtuessa videofeedillä nettiin. Ja missä rikkaiden todellisuus on virtuaalivahvisteista, eikä kukaan muu kuin köyhät ja luddiitit näe miltä maailma oikeasti näyttää. Iskurepliikkejä ei tarvitse keksiä itse, koska voit palkata deittivalmentajan höpöttämään korvaasi mitä kannattaa kussakin tilanteessa sanoa toiselle.

Edellisessä kirjassa ihmiset olivat suorastaan yltiösosiaalisia, mutta ihan toisellaista kehitystä edustaa Natsuhiko Kyogokun Loups-Garous. Siinä ihmiset ovat pääasiassa tekemisissä toistensa kanssa tietokoneiden välityksellä ja toisen kohdatessaan tuntevat sen melkein yksityisyyden loukkauksena. Toista kohti katsominenkin tuntuu hyvin vaivaannuttavalta nuorista, jotka ovat kasvaneet tuohon todellisuuteen.

Tobi Hirotakan Autogenic dreaming: Interview with the columns of clouds -novelli kokoelmassa The future is Japanese on kuin piraattipuolueen kannattajan märkä uni. Kaikki tieto ja taide on ihmisten saatavissa verkossa. Gödel-yritys (Google, anyone?) on onnistunut vuonna 2009 neuvottelemaan itselleen oikeuden digitoida kaikkien maailman kirjastojen kirjat, ja vähitellen se on nielaissut sisäänsä muunkin taiteen, kuten musiikin, ja jatkanut siitä kaikkeen sisältöön sakkolappuihin asti. Worldwide Web on vaihtunut Gödelin luomaan GEBiin, jonne taiteilijat luovat teoksiaan, jotka syntyvät jo olemassa olevista teoksista, joita he sulauttavat omaan uuteen luomukseensa. Novellin päähenkilöinä ovat kenties vain virtuaalitodellisuudessa enää olemassa olevat kirjailija ja sarjamurhaaja Jundo Mamiya sekä eräs maailman parhaista runoilijoista Alice Wong.

Olisiko sinulla lukijani lisää vinkkejä vastaavista teoksista?

Suosittelen lisää dystopiaa loskanharmauteen

640px-Legendary_DayOli tarkoitus blogata ihan muusta, mutta sitten tempauduin mukaan Marie Lu’n teosten valtataisteluihin kahtia jakautuneen Yhdysvaltojen eri osien välillä.

Ensimmäisen osan kannessa mainitaan Nälkäpeli, kuten ilmeisesti aina nykyisin kaikissa nuorille suunnatuissa dystopioissa. Nälkäpelin ansiot ovat minusta hienoissa henkilöhahmoissa ja jännittävässä seikkailullisuudessa, tulevaisuuskuvaa paremmin sen maailmanjärjestys sopii minusta allegoriaksi nykyisyydelle tietyn yksioikoisuuden vuoksi. Legend-trilogian tulevaisuuden maailmanluonti taas on mielenkiintoisen monipuolinen sekä lääketieteen, tekniikan ja yhteiskuntarakenteen puolesta. Eniten huomioni kuitenkin kiinnittyi mystiseen ruttoon sekä poliittisiin järjestelmiin.

Tosin ensimmäisen osassa Legend‘issä tutustutaan vasta Amerikan tasavaltaan, jonka totalirismissa on Pohjois-Korean tai kenties Kiinan kaikuja. Kirjailija on syntynyt Pekingissä, mutta muuttanut viisivuotiaana vanhempiensa kanssa Texasiin, joten ensikäden kokemuksia hänellä ei varmaankaan ole. Kuitenkin ehkä siksi kirjailija huomioi muunkin maailman olemassaolon kuin entisen Yhdysvaltojen, tosin vain ohimennen sivulauseissa. Toisessa osassa Prodigy‘ssa saadaan myös käsitys korporaatioiden hallitsemasta kapitalistisista Amerikan siirtokunnista, jossa kaikki on yksityistetty. Valtataistelussa on sitten vielä mukana kapinalliset Patriootit, jotka haikailevat menneisyyden Yhdysvaltojen perään.

Vaikka minussa eniten ihastuttaa aiheittaa tulevaisuuden visiointi näissä kirjoissa, ei hahmojen luontikaan ole mitenkään epäonnistunutta. Minusta päähenkilöt kehittyvät ja muuttuvat tarinan edetessä. Kirja-trilogian alussa molemmat päähenkilöt Day ja June ovat 15-vuotiaita. Dayn kirjailija oli luonut jo samanikäisenä kirjoittamaansa fantasiakertomukseen, ja koska hän koki tämän hahmon Jean Valjean-tyyppisenä, kehitteli hän tälle hahmolle Javert’in, joka on siis June. Alunperin June oli poika, mutta kirjailija sanoo, että poikaystävänsä ehdotuksesta hän päätti muuttaa hahmon tytöksi saadakseen enemmän merkittäviä naishahmoja. Romantiikka ei kuulemma ollut syy, vaan ne käänteet olisivat olleet samat, vaikka June olisi ollut miespuolinen.

Toinen asia, joka hahmoissa on ollut pinnalla, on se että Day on vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, vaikka kirjailja mainitsee tämän isän suvun olleen Mongoliasta peräisin. Kirjailijan oma suku on myös osittain mongolialaista alkuperää, ja häntä on kiehtonut kuva mongolialaisesta tytöstä, jolla on muuten aasialaiset piirteet mutta hiukset ovat vaaleat ja silmät siniset, ja hän on halunnut sen toteuttaa Dayssä.

Juonenkäänteetkin ovat ainakin minulle ennaltaarvaamattomia, vaikka hiukan aavistelenkin mitä viimeisessä osassa tapahtuu. Odotan kovasti, että saisin trilogian viimeisen osan Champion‘in käsiini ja toivottavasti ällistyn, mutta vaikka aavisteluni toteutuisivat matka tulevaisuuden äärelle näiden kirjojen kanssa on ollut ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea viihdyttävä.