Matti Järvinen

Rahvaanomaisia tarinoita, osa 2

URS: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia edustaa nimensä mukaan koulukuntaa, josta kerroin aikaisemmassa arvostelussani ja joka pyrkii palaamaan perinteiseen suoraviivaiseen kerrontaan. Mukana on paljolti samoja kirjoittajia kuin myöhemmässä julkaisussa Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia. URS:n eli ns. Valkoisen antologian kustantajana on tamperelainen pienkustantamo Hauenleuka.

Novellit kulkevat jossakin fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden rajamaastossa, mutta yllättäen kokoelmassa näyttävät kauhutarinat painottuvan vahvimmin. Samuli Antilan ”Viheltäjä” tuo mieleen H. P. Lovecraftin teokset, joskin Suomeen sijoitettuna. Tuomas Salorannan ”Pyörätuolimummo” on kuvaukseltaan varsin realistista ja nostaa esiin nimettyjä Helsingin paikkoja mutta siirtyy vähitellen yliluonnollisemmalle tasolle. Markus Harjun ”Polku, joka joelle johtaa” kääntyy sekin lopussa kauhukirjallisuudeksi.

Fantasiakirjallisuutta edustaa kokoelmassa vain kaksi novellia, eivätkä nekään ole kaikkein perinteisintä fantasiaa. Alpo Leppäsen ”Barbaari Verenhukka” on selkeästi parodiaa, ja myös Tarja Sipiläisen novellissa ”Liekitettyä paahtoleipää” ote on vahvan koominen. Mixu Laurosen ”Rauhallista” on antologian ainoa tulevaisuuteen sijoittuva tieteisnovelli. Jussi Katajalan ”Leonardon rasia” on lajiltaan kaikkein erikoisin: siinä minäkertoja kuvaa kovasti Leonardo da Vinciltä kuulostavaa Leonardoa, joka ei kuitenkaan seuraa moneltakaan osin miehen todellisia historiallisia vaiheita. Novellia voisi kenties luonnehtia jonkinlaiseksi vaihtoehtohistoriaksi, ja siinä on mukana myös aikansa tason ylittävää tekniikkaa.

Suhtautumiseni URS-antologiaan on hiukan kaksijakoinen: siinä on useita kiinnostavia novelleja, mutta kokoelman fantasiahuumorinovellit eivät kolahtaneet minuun lainkaan. Sipiläisen novelli voi kenties miellyttää humoristisesta fantasiasta pitäviä yhdistäessään velhot, lohikäärmeet ja taikuuden sekä leivänpaahtimen ja postimyyntiluettelon kaltaiset modernit asiat. Sen sijaan Leppäsen parodia tuntui minusta surkealta. Sen kehyskertomuksessa väheksytyn fantasian kirjoittaja laatii teostaan, ja sen lomassa katkelmina esiintyvässä teoksessa kliseinen barbaarihahmo pelastaa kaunista neitoa. Suuntautuuko parodia perinteistä fantasiaa vastaan, sitä voi miettiä, mutta kovin suoraviivaiselta ja konstailemattomalta tuo kahdella tasolla liikkuva tarina ei tunnu verrattuna antologian muihin novelleihin.

Pidin kokoelman novelleista eniten Katajalan erikoisesta novellista, joka yhdistelee historiaa luovasti ja onnistuu punomaan novellin mielenkiintoisen käänteen. Novellissa on juuri sellainen juju, joka tekee siitä lukemisen arvoisen. Salorannan ”Pyörätuolimummo” yhdistää mukavan hiipivällä tavalla arkirealismin ja yliluonnollisen kauhun. Mitä tapahtuukaan, kun työtön nuorukainen ryhtyy ottamaan selvää kummallisesta pyörätuolimummosta? Antilan novelli on melko lyhyt mutta onnistuu tiiviissä sivumäärässä luomaan hyytävää tunnelmaa.

URS-antologia on kokoelman Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia tavoin hyvä tapa lähteä katsomaan, millaista tekstiä uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion koulukunnan edustajat tuottavat. Etenkin jos kauhukirjallisuus kiinnostaa, sitä on tässä antologiassa runsaammin tarjolla. Toimitustyö vaikuttaa muuten hyvältä, mutta Laurosen novellista tuntuu puuttuvan kokonaan tavutus. Kirjan lopussa olevat kirjoittajien lyhyet esittelyt ovat kiinnostava katsaus siihen, millainen joukko teosta on ollut laatimassa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *